Vaan kuule, isä! Katsoissain ja punottaissa poskieni, putosi penkkiin rasiain — sokerimurut sinne meni! Hän oikein kääntyi katsomaan niin suurin, ihanaisin silmin. En tiedä, mitä tulikaan niin kummaa niistä silloin ilmiin.
Se oli hellää, suloista.
Hänt' toivoin syliin saadakseni;
vaan pappi päätti saarnansa;
mä luulin unta nähneheni.
"Voi, hansikkaani?" kuiskasin.
"Ne kädessäs on, tyttöseni!"
Niin vastas äiti. Häpesin,
kun poika nyökkäs juur' ja meni.
Kun kotona nyt kadullen mä katsoin, niin hän kahdeksasti on käynyt tästä ohitsen, tervehtäin aina koreasti… Kas, kello soi! Mun harsoni? Voi, äiti, käydään kiirehesti! Nyt iltakirkkoon, isäni, mä riennän ratki riemuisesti.
Poika.
"Kas, kynttilöitä tuikkiikin niin monta taivahilta! Vaan onko totta joulukin taivaassa joka ilta?
Enkelten kanssa siskokin
jo riemuin leikkii siellä;
siell' enkeliksi minäkin
myös muutun kerran vielä".
Niin, Lassi, piennä puhelit, kun katsoit taivaan tähtiin. Vaan impein iloss' enkelit sä unohtavan nähtiin.
Kotona oleville.
Onnelliset siskot! Teitä vielä isän maja suojaa varjossaan, te — kuin sulot hyveen luona — siellä äidin luona käytte tanssimaan.
Pienet kerubeina joukossanne
iloisesti pyörii, heilahtaa:
viattomuudessa vertaistanne
piiriä ei kanna koko maa.