Minun raukan kauas mailmaan pitää
käydä onneani hakemaan.
Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
salaa nurkkaan hiivin lukemaan:
kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa lemmestänne rivi jokainen; jossa pienot suudelmansa antaa tahtoo sisään rakkaan lehtisen;
jossa mua siunaa äitinenki, yksin lapsilleen vain elävä; jossa vanha, uskollinen renki tervehtää ja moni ystävä.
Kyynelsilmin muistan usein ani
yksimielisyyttä omaisten.
Täällä ilojani, surujani
kellenkään en virkkaa voi, ah, en!
Kanteleeni ääress' unta nähden
nyt vain näen teidät leikkivän,
vaan kun muistatte mun, niin sentähden
leikin päättävän ja — itkevän.
Puhjennut on meidän siskosarjan
moni kukka, erottuani.
"Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan,
"miss' on näkymätön veljeni?"
"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
meni eikä tullut milloinkaan,"
vastaa sisko, joka katkerasti
itki, mua tulliin saattaissaan;
joka lausui (sen mä muistan vielä), milloin kirje kuoreen pantihin: "kuoreen itse menisin ja siellä häntä auttain itse oppisin".
Tällainen on kohtalomme, armaat:
hajaannumme lailla lintusten;
mutta kuolemassa — olkaa varmat! —
yhdymme taas kaikki yhtehen.
Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
poistuin vielä kauemma — ah, niin!
Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.