Samalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos'in, joka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen vaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori rouva voitti kaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman seurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta jo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin. Seuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choraeuksen lesken Sofia Kristina Wester'in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle hellä ja rakas puoliso.
Näinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän oli "Åbo Tidningar'in" toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä pienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista tahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin kansallislaulun.
Näillä runoillansa Franzén teki nimensä yllä enemmin tunnetuksi ja rakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että Franzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä runoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman sisällistä taistelua. Isänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta samassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa vaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin akatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen toinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle kuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän piti astuessaan Ruotsin akatemiaan.
Ennen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti ensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (Skaldestycken I bandet). Tämä kokoelma on, sanoo Cygnaeus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti oli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita lyyrillisiä runoja.
Ruotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin hän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän 1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin. Vuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin pohjoisimman hippakunnan piispaksi.
Kirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti sanankuulijansa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér: "jos enkelit saarnaisivat, niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén". Virsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.
Mutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailijatointa muilla aloilla. Ruotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa. Ja runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen keveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman runoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi lyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi draamallista teosta.
Suomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin valtiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja sata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin akatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän kirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas lämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.
Seuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston riemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa riemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei ainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella otti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen nähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen ihania runoelmiaan.
Franzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen ruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää voinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen jalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä katsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä kukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti (esim. Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko). Viimeisen sairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli asetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin tyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa Ukon kehtolaulu. Ja Kuolinhuokaus näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää. Elokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa lähellä Hernösandia.