(Alkuperäinen.)
1805.
Eläköön kuningas, vilpitöin ruhtinas Suomenkinmaan: sielläkin siivoa, toimea, taitoa, parempaa oloa kartuttamaan!
Vääryydell' pelvoksi, oikeudell' voitoksi eläköön hän! Metsänkin kodassa, orvollen osansa, pienimmäll' omansa säilyttämään.
Estä, o Jumala, pahuuden juoneja pimeyden teill'. Häness' on toivomme, turvamme, ilomme: hänelle olkomme se kuin hän meill'!
Eläköön kuningas, vilpitöin ruhtinas, meidänkin maan! Henkemme, talomme, lapsemme, vaimomme, lakimme, uskomme varjelemaan!
Hymni maalle.
1799.
Maa, sinä taivaisen kuninkaan jalon suosikki kolmas, vilkkaan Merkurion sekä kauniin Veenuksen jälkeen, kuullos, vanhenematta sä säilyvä, lempeä, kaunis, äiti sä kuolevien, nisänantaja kuolematonten!
Kun iki hankeen alpilla nälkään ei kili näänny, ei jäävuotehelleen jääkarhun pennut ja strutsin pienoiset, munassansa jo äidin hoidotta korpeen heitetyt: meitä sä Suomessakaan, sun lapsias, tulleet sun pyhän alttaris ympäri, ällös unhota suinkaan! Jääkööt pois kesät murheiset, kun maamies kammoin selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä, kun elo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan; viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin, huomaa, kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy: vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. — Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna. Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa, rientävi metsään leikkuusen petun kurjan, ja lapset, kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.