Ruokithan sinä, siunattu maa, lukemattomat kansat viljaisess' sylissäs, väkivaltaiset verikourat, mit pian sai pimeään koko vuossadat, viljelyn haaskas, taiteet syöksivät pois sekä myös neron korkeudeltaan, raastetut rauniot vain jalompaan sukupolvehen jättäin? Miksikä hylkäät rauhasan kansan, mi vuossadat halki vain sua lempinyt on sekä taivasta? Kuulethan meitä! Taivas kanssasi kuulee! Täst'edes niin useasti ei kesäaikana talvea saavu, ja ilkiötöitä nälk' ei vaikuta; tiedottomuus, kateus, epäusko, laiskuus karkaavat yhä kauemmaks kodistamme.
Onnekkaat sua lempivät kansat: nuo vakavaisna lain pyhän suojassa säilyttävät tavat puhtahat, saaden vallan voimakkaan, valon, kuolettamattoman maineen.
Mullekin, antias, sarkanen suo sekä myös maja pieni laaksoon rauhaiseen! Minä kanss' sulon saamani armaan sitten auliuttas, ylös silmäillen, yhä kiitän. Vihdoin, kun alas painamme harmaan päämme, sä meille vierekkäin sija suo pyhän, rauhaisen poves suojaan, niin herätessä me kiitämme, pois kun liidämme sulta!
Suomen viljelys.
Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle.
1800.
Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä? En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä paeten pyhyytes sä kätkit runnotun. Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota maass' urhotöiden et suurempaa saanutkaan. Uroita vaatii myös se sota, kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.
Niit' on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa
Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.
Mitk' aiheet toivon — kas! — on laaksossasi, josta
jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!
Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen
korvesta johti runotartes rannoillen?
Ken iski tulen isänmaisen,
min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?
Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan. Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan. Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi: nietoksen värihin saa viljan julma yö. Tai tulva seudun upottaapi, tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.
Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä valtaajan koston sijaan armon valtiaan. Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan. Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa, se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin, hiljaisen voiman, kunnon kanssa, lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.