Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi kaskelta kaskelle ja savupirteillen, viisaalla voimallas ja uljaudellasi raakuutta vastahan voitolla taistellen. Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin sai asutuiksi kolkot seudut — turhaan vaan: se Pohjaan siirtymään sai tuskin vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.
Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan hirmuisen hairan taistokentäks tulikin: sen turmanhenkl, valmis vaivas raiskaamahan, toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin. Välistä Idän raakalaiset raivosivat, välistä haave Roomast' yössä rikosten; vain hirmuks portit aukenivat pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.
Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi, komeat tornit kalliiks sulle tulivat. Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi airuet Jumalan ja vallan antoivat? Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki lumouslauluihinsa kansan loitsijat; ett' tuhannet tyrannit luki sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.
Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi, ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin, perheesi kuninkaana, raudall' oman suosi taistellen vastahan petoja, nälkääkin; seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla, sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; — nyt olet vapauttas vailla: sen vaihdoit — kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!
Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä: valistus, totuus, hyve astuu taivaasta, Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä, ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja. Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa, vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten. Sä vapautit, jalo Vaasa, myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.
Hyljätty kansa, sun kielelläs — kuule tuota! — jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa, kuvastuin ristiltä, kun siinä vertä vuotaa Jumalan juurikuva ihmismuodossa, Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä: sull' yks on kuningas ja Jumal' yksi vain. Manhemin lasten seass' sinä lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.
Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain! Sodassa, rauhass' oli veljes Ruotsin mies. Teill' yks on maine. Jalo sankari sun miekkain melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties. Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin, ja tuottaville papereille kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin…
Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi
majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.
Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,
vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.
Täys kuolevia vain maanties on; "auta, auta!"
Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.
Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:
äidiltään leipää siell' ei itke lapsikaan.
Vaiheille vaivain viety onneton mun maani! Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan: kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani, niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan. O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa ajettuna, löys vain ruumiita majastaan, kun korvessa hän petoin kanssa vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!
Pitk' oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri; vaan kaikkein kamalin ol' aikakausi tää, mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri, maan turhain toivojen velasta raskas pää, mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää yö, autio kuin haudan yö. — Se haihtui jo: sait vainajasi hautaan peittää; nyt haut' on uutten poikais viljavainio.