Äl' ihmistavalla sä huomaamatta jätä valoa itkun päiväin, nähden varjon vain! Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää, vaan uusi rakennus myös aikain parempain! Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin, vaiheissas seisot voitoin varmoin, kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.
Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on! Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa: lain nuija kädessä on Vaasa-urohon! Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin pesille petojen jo kasvaa kaupunki! Kas, kauas Intian saaristoihin vapaana siteistään jo liitää lippusi!
Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.
He arvos huomaavat kurjassa tilassas.
Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,
siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.
Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa
sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.
Sull' leikkuuseppeleen hän voittaa,
sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin,
Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon, hyveiden lämpimän ja liekin levittää ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin sun kansas sydämen ja seudun sivistää, näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen, puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten: on lailla soiton orfilaisen väkevä ääni innon isänmaallisen.
Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta näen maani toivon peilissä kuin Albionin: on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta, maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin. Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani ylevän loiston levittävän piirissään. Rinnalla Ruotsin Suomeani ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.
Ylioppilaslaulu.
1801.
Jos mielit ylioppilaan arvoisna maljan ottaa, uljaasti kuoloon asti vaan opillas puolla totta! Totuus se lempemme, äänemme saa, elon työllemme antaa se ponnen. Itse me löydämme — tuo iloittaa —- läpi vaivojen kunnian, onnen.
Kööri.
Totuus se lempemme, äänemme saa j.n.e.