Ylevä, jalo priki, jonka puuaine oli vanhaa goötiläistä honkaa, uraansa täysin purjein kulki vakavaan. Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta eik' ollut puuta Englannin, metsästä Suomenmaan se oli syntyisin avuja useita sill' oli kuitenkin. Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta, ei yksin hinannut, vaan vaarast' estääkseen, syliinsä nosti turvaiseen. Prikiä palveli ja helli pursi siitä, sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.
Nyt valtamerien seljälle lähdetään, — Vaan miksi, miksi hylkäätkään sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää, kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää! Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut hän on ja aina voittanut. Vaan tämä! — Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki! Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki — karilla, jonne kerrassaan sen paiskaa myrsky — päättyy varmaan kokonaan.
Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin ja miehistön, min piti sitä pelastaa. Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin, voidakseen ystävänsä saavuttaa ja — siinä hukkua, jos ei ois pelastusta. Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton; täys tuli kitoja se on; ne todistavat Montesquieu'tä, Grotiusta. Paremmin. — Laukaisten ja touvin laskien, sai laiva — ruorin jo ollessa murska — purren, mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.
Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren. Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa? Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella. Ei ole sekään lohtu suuri, kun järjestystä saa se pitää samaa juuri kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat. Kyyneltä turhaan salaten he katsovat — tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi, tuo huokaus, kyynel suututtaapi? — He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja, jotk' ystävän ja veljen riistää toisistansa, isästä tyttären ja äidin pojastansa. Erossa ollenkaan he eivät unohda sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää, kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol' yhä ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.
Prikissään seisoo, kurottain jäähyväisiks hän syliänsä. Kun huomaa hädän ystävänsä, hän omat surut unohtaa, sit' itkeissänsä. Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan vaan näkee — ken tuon uskoikaan? — kuink' armaan veljen kohtaa ihmepelastus. Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus! Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa; on nimi veljelläin ja maine, vapaus pelastettuna: se minulle riemun antaa.
Sisällinen yhdistys.
1810.
Kansoja raastakohot rajut mahdit, sitehet hellimmät katkokohon: entävi miete, vaikk' estävät vahdit, tuntokin taivaihin nouseva on.
Toivo jo vuossadat saattavi valoon;
muistossa on, mit' ei aistita saa.
Sydän, mi tuntevi kaunihin, jalon,
kaukaisen ystävän aavistaa.
Vapaasti voi kuni pilvissä rusko
maailmass' yhtyä aatteiden.
Muurien halkikin tosi ja usko
saa kuvan lempivien sydänten.