Mi häviöltä näytti, kohdastansa sen työn ja taidon luomaks huomasin. Kas, niitä seuras tänne tiedekin, vaikuttain luontoon, että aarteitansa maan alle kaivamiansa se suo, verstaansa avaimenkin ahkeralle tuo.
Ja siellä taito, työ ja tiede saapi — tulen ja veden voimat hallussaan — kovimmat kalliotkin halkeemaan, tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi, niin että sillä vaikka kultaa sais, jos Perun maalle asti sitä kaupittais.
Tuo vaskilevy hohtaa aikanansa kentiesi Kiinan templin katosta. Tuo sulku, josta hiljaa proomuja merelle käy nyt rautalastin kanssa, saranaraudat kenties kulkemaan saa kerran mailmankaupan porttiin Panamaan.
Näin teollisuus, joka siivet antaa kaupalle, neron kanssa kilpaillen, maailman seudut liittää yhtehen. Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa maailman markkinoille viimeinkin, mit' uutta mietti hän ja saatti ilmoihin.
Siis, vaikka vinkuu palkeet surkeasti, niit' orjaraukkoja en säälikkään, enk' harkkoa, joll' antaa lyöntejään tuo petomainen palja ankarasti. Julin, sä julma ollos niille vaan; väelläs katsanto ei orjan olekkaan.
Sun onneas, kun johdat nuo, voi kiittää: sun hyötysi on hyöty kaikkeinkin, Sun aikas, vaikka kaikki puuhaatkin, myös lukuun, apuun, ystävyyteen riittää. Myös armas puolisos on onnekas: Englantinsa hän täällä löysi seurassas.
Kellgrenin kuoltua.
1795.
Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa
ynnä kuningas nyt rupeevat!
Paikkaan Bastiljen he suorastansa
Partenonin laittavat.
Ihastuen Kellgren kuulee tuota.
Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.
Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,
niinkuin laps — ei, kuin mies vaan.