Uusin sävelin soi kantelensa;
nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. —
Houreita — ah! — ovat toivehensa:
siks taas vaipuu kuolemaan.
Näin hän eli, lauloi ajassansa.
Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,
silpoi hänen suurta sieluansa,
joka riutui taistellen.
Runoilijana on kunnioittaa
häntä hovi mielinyt ja maa.
Miehenä ja kansalaisna voittaa
kaikilta hän kunniaa.
Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;
Sulotar myös kuvaan hänet luo
lempeänä, vaikka katse puistaa
ynnä loukkaa tyhmät tuo.
Aika hänen kantelensa kielen
viime ääntä kuulee, kohoten,
piirteet suuret saadaksensa mieleen
siten "uuden luomisen".
Laulu maanmiesten kesken.
Ulkomaanmatkalla.
1798.
Tääll' ulkomaalla paljon Pohjolasta polosta puhutaan, kuin paikka muu maan kakun kannikasta ei homeess' oliskaan.
Vaan samppanjaa ei joka kurkkuun täällä
katosta tipukkaan,
ei paistikukkoa näy nenän päällä,
kun ulos silmää vaan.