Jok' ehtoo monet vuodet hän siin' istui iltamassa, samainen puku yllähän, samassa asemassa, kuin haamu muinaismaailman mielestä merenkulkijan.
Vaan kuulkaa, Suomen neitoset, ukon elämäkerta, vesissä silmät suloiset ja sydän vuotain verta! Hän hellän muiston saakohon; jo tuskista hän päässyt on.
* * *
"Mies Kaarlon olen viimeisin;" — nuo sanat lausumalla hän nousi uhkein katsehin; — "viimeinen ilman alla, mi Kaarlon näin". — Tuon nimen vaan kun lausui, nosti hattuaan.
"En muotoaan ja katsettaan
mä saa unohdetuksi.
Kas pipliaa, mi mainitaan
nyt Kaarlon raamatuksi!
Kuvansa siinä, kas, on tää…
Ah! multa näkö hämärtää.
Hän asultaan kuin minäkin: tällainen vyö ja nuttu. Vaan sodassa kun seistihin, hän sankar' oli tuttu; suur' voitettuna, voittaissaan, vaan suurin kenties kuoltuaan.
Viel' Norjaa vastaan syöstihin, vaikk' uhkas moni valta. Viimeinen joukko Suomenkin, haalittu kaikkialta, lens sinne kanssa sankarin vuorille kuoloon lumihin.
Mä tulin joukkoon herrani,
kun nuori olin vasta,
ja kuulin laukauksen, mi
vei Kaarlon maailmasta.
Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.
Mä kaatua myös halusin.
Vaan maata, kuningastakin
puolustin pelkäämättä.
Kun Pommerista palasin,
vain yhtä kannoin kättä.
Luutnantin arvon palkaks sain
ja eläkkeeksi — nälkää vain.
Vaan enemmän mua iloitti kuin kenraalian' nauha, ett' täss' sain oman turpeeni, kun maahan tuli rauha: sain perinnöks tän saareni, täss' itse olen herrani.