Mun Herra sitte siunaskin
runsailla lahjoillansa.
Yks tytär: kuva enkelin
Evankelistan kanssa!
Häll' oli muoto sellainen,
lukeissaan Sanaa minullen.
Hän hallitsi mun huoneessain.
Riens aika, häneen luottain.
Kun kuoli äiti, elin vain
hänelle, ynnä vuottain,
ett' urosaika entinen
taas Kaarlon koittais Ruotsillen.
Illalla kerran tyttöäin
talutti vieras kotiin.
Seinältä, tuota nähdessäin,
mä pistolini otin.
Viettelijän kaataa rampana
mull' olis ollut rohkeutta.
Vaan kun hän astui tupahan,
näin kunnon miehen aivan.
Noin patriarkan majahan
myös astui vieras taivaan.
Hän lausui: "Kaarlo taisteli:
Suursaaren nimi säilyypi".
Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan jo rauhaan luokses tulla. "Ei", virkkoi hän; "viel' elä vaan todistajana mulla, kuink' onnen tyttös mulle luo, kun minut voitto tänne tuo".
Takana järven hänellen tuo talo kuului tuolla. Hän kauneutta luonnon sen viisaalla lisäs huolla; mun sinne kutsui ijäksi: varroimme häntä sulhoksi.
Jo joutui hänen aikansa,
jot' tyttöni niin vuotti.
Jo Ruotsinsalmen voitosta
hän sanan meille tuotti.
Ma Herraa kiitin polvillain,
häät, vihittävät unhottain.
Puvussaan istui morsian,
ja juhla aloitettiin.
Toi lokki myrskyn sanoman,
vaan sulhast' odotettiin.
Kuin haudasta nyt vinkuen
nous Herran ilma raivoten.
Juoks morsian nyt katsomaan — kasvoille kirpos tukka —, näk' akkunasta — järven vaan ja kuuli — tuulen, rukka; huus riemuin, vaan taas tuskasta: ol' luultu purje — vaahtoa.
Vaan nyt, vaan nyt! — "Yks luovi vain,
niin pääset armaas luoksi". —
Taivaasen katseen kohottain,
hän vastaan rantaan juoksi,
kun vene kaatui niemellen.
Myös maahan vaipui silloin hän.