Vaan sievään nous hän näkemään kätensä armahansa aallosta nostavan ja pään, mi keinui aallon kanssa. Hän lensi viime louhellen, kurotti kättä sulhollen.

Sen sulho sieppas tuskassaan, vei kanssaan tyttösenkin — niin, nuorukainen, itke vaan! — jäi järveen kumpainenkin. Käsikkäin heidät löydettiin ja yhteen haudattiin myös niin.

Koht' olen satavuotinen, vaan tyynen' istun tässä; mut isänmaani jälkeen en viihtyisi elämässä". — Näin kertoi hän, ja niemellään sittemmin hänt' ei nähtykään.

Kolme veljestä.

Kolme veljest' Europasta lähti mailmaa katsomaan. Laiva hukkui. Kuolemasta pelastui he kolmen vaan laivaväestä lämpöisimmän saaren rantaan aallolla. Pelastuksen ihmeisimmän nauttivat he riemua. Vaan he hämmästyivät vasta; sillä yhtään ihmislasta saarella ei ollutkaan. Muutoin kaunis muodoltaan oli se; sen palmut tarjos kyllin leipää, mehua; puut ja pensaat päivän varjos, linnut laski lauluja.

Olipa puu pisin, suorin, puussa outo hedelmä. Sitä kiipes veli nuorin ottamaan. Sen nesteitä mielellään he nautiskeli. Siitä muuttui joka veli: niinkuin Lethe suorastansa vanhat muistot poisti se; näkemänsä, kuulemansa, kaikki unhottivat he; jäi vain voima ajatella. Raittihitten kolmosten työksi tuli tutkistella kauttaaltansa luominen, lasten lailla miehinä alust' alkaa elämä. Palmupuiden varjossa, häpeättä, pelotta nauttivat he yksin mielin vilppaan lähteen reunalla mättähällä tunteita, joit' ei kertoa voi kielin. Tuolla tuulena he lenti yli vuorten, laaksojen, vuorivuohen kiinni enti; täällä hiljaa hiipien koskessa he saivat mullon; kukkulalla jolloinkulloin flamingoa lentäväistä kivittivät. Töistä näistä voimaa salvat ytimeen, urheutta sydämeen. Kiistellessä saalistaan heidät sai taas sopimaan jalot tunteet povessaan ynnä viisaus, mi auttaa omaa hyvää muiden kautta sekä himot — viisas työ — muiden voimin maahan lyö.

Päivät heiltä hyvin näin riemuisesti kuluivatkin. Yhdessä he metsästäin, yhdess' söivät, nukkuivatkin. Heistä näytti saari vaan ensi, viime kodiltaan. Toki eri tunne tästä sulon saaren elämästä oli heillä kullakin. Sillä nuorin enimmin maistoi unheen hedelmästä, vähimmin taas vanhin veli, joka siis myös aavisteli pyrinnöitä muitakin olevan kuin päivän voitto. Siks hän usein tunsikin, — milloin lintuin sulo soitto, meri, ilma, laakso, vuori hurmasivat, — että nuori sydän kesken nautinnon vaipui tuskan tuntohon. Tämä kaipuu selvis hällen vasta, kun hän etäällä näki purjeen merellä, jonne katosi se jälleen. Muistot häntä hurmaa aivan. Sielun toivoin täyttäen, tällöin hälle ilmaantuvat mieleen merkilliset kuvat mereen uppo uneen laivan, maan myös meren takaisen ynnä isän armaisen.

Illat, yöt hän rantaa taivaan paadell' uloimmalla aivan katsoi räpäyttämättä, päätä painain vastaan kättä, näki pilven toistahan taivaan valoss' ajavan ynnä näköalan aavan yhä uuden muodon saavan. Tai hän, mailmast' erillään, omia vain mietteitään nautti, ruumiin voimat huumas sillä, että sielu tuumas, varjoks itse kuihtuen. Turhaan vain hän veljillensä, — jotka koko sydämensä valtaan antoi himojen ynnä äkkäs ilman alta pilvet vain ja lainehet, — maalaa muistot, miettehet, jotka hältä mielen valtaa. "Turhin toivoin jäytävää unta vain, mi metsästyksen raittiin riemun hämmentää", ärjyi nuorin, väsymykseen asti tuota kuultuaan, poistain puheen, gasellista laittaissansa illallista.

"Kenties kätkee toisen maan taivaan ranta takanaan, tuot' ei estä uskomasta". Veli keskimmäinen vastaa hiljaa näin nyt puolestaan. "Vaan kun ei näy ollenkaan eikä saavuttaa voi moista, tyydy täällä olohon, tehdään, mikä oikein on, auttakaamme toinen toista sekä hätä kantamaan että riemu nauttimaan. Tunto tuosta liitostamme olkoon aina palkkanamme".

Täten muita neuvoen, itse kohta toinen veli mukaan opetuksens eli, tosi hyväks nähden sen; vaan kun joskus sai vain vaivan viisaast' ahkeruudestaan, kysyi tuntons salaa aivan: "Miten, mistä tulinkaan? Syödä, juoda, maata vaan onko elon tarkoitus? Sikskö mull' on ajatus, jok' ei siedä sekasokaa; sikskö vain on tunto, joka hetken tarpeet ilmi tuo, koko luonnon tuta suo ynnä kaiken toden, hyvän, nyt ja ijät' ilmestyvän; sikskö etäämmälle huomaa mieleni kuin silmäni: — että katoon kuin muu luoma tai kuin kupla, varjoni? Onko ylin onneni vain kuin huilun sävelen hurmaus, mi syntyy heti, kun vain henkeänsä veti, henkäykseen haihtuen?"