Häntä mietteet kiusoittaa, nuoruuden pois kuluttaa, joka imi minuutista nautintoa riemullista, Mailma hälle mustemmaksi käy, vaan sitä rakkaammaksi, kuten kimalaisellen kuihtuvain on kasvien kukka rakkain viimeinen. Kyynelsilmin laveaa merta päin hän katsahtaa, jossa kerran nuorin veli, kalliolta pudoten, makasi jo hetkisen. Kohtaloa ajatteli veljein hän ja kauhistuu: jos jäis joskus yksin — huu! Hän, vain tuskaa huomaavana kappaleita katsellen, näkee kaikki katoovana: joka riemun entisen, lehden tuulen lennättämän, sääsken mereen mennehen. "Voi! jos elementtien raivo sortais saaren tämän?" miettii hän ja peloissansa silmää merta, taivasta ynnä tulen valtoja vuoren alla haudassansa.
Kerran yöllä kaikki on hänestä vain tuli, vahto: salamat lyö aaltohon, aalto pilviin nousta tahtoo. Aavistuksen synkeän toteentuvan luulee hän. Vaan, kas! päivä koittaa alkaa, ilman raivon hilliten; kareilla on laivan talka ynnä haamu ihmisen; saarta päin se kurottaapi. Avuks sille kiiruhtaapi keskimmäinen veljistä. Vanhin laivahylkyä rientää katsomaan, kun varmaan uneksimansa maan armaan rannoilta se saapunee, toivot toteuttanee.
Välinpitämättä aivan nuorin yksin rantaan jää. Mutta — sisuksessa laivan lienee jotain syötävää, jotain, joka hyödyttää! tuumin näin hän viisahasti ryömi laivan sisukseen, tavaroita lukuisasti tyhjentääkseen itselleen. Kompassin kun sai, niin laivan vanhin jätti, palasi. Pelastettu silloin aivan tainnuksista havasi. "Valkoinen!" hän ihastellen huus, kun näki vieraan sen värin, muodon kaunoisen, katsoi tuota ihmetellen. "Valkoinen!" hän innostuin huus; "jos käännän vaikka kuin tätä rasiaa, niin ohjaa puikko siinä vain päin pohjaa. Selvitä se minullen!" Vieras vastas: "Valkoinen, vaikka päivän kärventämä, myös sä lienet. Saari tämä ei teill' ole synnyinmaa, vaan se on päin pohjoisnapaa. Parempi sen moni tapa: valistus tuon vaikuttaa. Neula näyttää pohjaa, johon teidät myös se johtakohon, tehtyänne tuommoisen itsellenne aluksen". Voimat vieraan loppui noissa sanoissa: hän hiljeni. Tomun kyynel lämmitti — turhaan! Henki oli poissa. Peitettynä kukkasiin, kallis ruumis haudattiin rantaan luolaan. Vanhin veli luolan muutti temppelikseen, jossa koko toimekseen kompassia tarkasteli.
Mieli jännitetty hällä alkoi tuosta tarkastaa, mikä voima suunnittaa kompassissa neulaa. Tällä ajan vietti hän, ja tää kun ei selvinnyt, hän toki aina innokkaammin koki tuota seikkaa selvittää. Vihdoin syntyi riita suuri kanssa veljen nuorimman, joka koko rasian väitti armottomaks juuri, jos ei siitä hyötyä olis nykyhetkistä: silloin lasin rasiasta otti hän ja neulaan näin — joka kääntyi pohjaa päin — käsiks oikein pääsi vasta. Vaan siit' alkoi uudestaan riita. Usein toinen veli sanoja taas ajatteli, joilla antoi neuvoaan hyvä vieras kuollessaan. Ei hän turhaa huokausta määrännytkään maailman perään toisen paremman, vaan hän neuvoi rakennusta tekemään, mi muutoinkin varmaan tarvittaisihin, mutta joka välttämättä tarvitaan, kun saari jättää aijotaan ja muutetaan toiseen toivon maailmaan.
Mielessänsä miete tuo, joka kenties pettää, mutta sieluun luopi jaloutta, käy hän luolaveljen luo, esittääpi intoisesti rakennusta venosen laivan haaksirikkoisen mukaan. Nuorin ilkkuisesti nauraa yrityksellen. Kuitenkin he alkaa sen. Huvin heille suo jo vaivat: riemua ne mieleen saivat, voitetuiks kun tulivat. Vioista he oppivat työtä myöskin täydellistä. Kompassikin laitettiin kuntoon taas; se heistä niin arvoa sai ihmeellistä.
Kaisloiss' on jo veno oiva, pieni, mutta kantaa voiva. Riemu suuri! Nuorinkin veli mielell' iloisalla laineilla nyt keinuilee, taivaan kuvaa katselee, kun se kuultaa aaltoin alla.
Rannalta jo pian aivan laiva suuri lasketaan. Paremmin se malllilaivan muotoinen on mahdikkaan. Heti lähdettävän sois veli vanhin matkaan pois. Nuorin virkkoi: "Valkoistakin haaksirikko kohtasi; kuinka meidän kävisi? Tänne jään mä uhallakin."
"Maahan, minne neuvoi tuo, kerran, kerran kulkekaamme", lausui toinen; "mutta maamme meille vielä ruokaa suo; vielä siis täss' olla saamme. Sama isä täälläkin vaikuttaa kuin sielläkin. Lahjat hältä myös nyt saamme; kiittäin niitä nautitkaamme. Katso aavaa ulappaa: ajatus jo pelottaa. Toivo tosin ennättää vastaan: riemuja se tarjoo, mutta pelko on sen varjo. Raskas jous on jännittää, jolla ruoan täällä saapi; vaan se työ, se riemuittaapi. Saari tää on kuitenkin rakas, vaikka valitamme: aina purjehtiessamme vetää se vain takaisin. Jättääksemme kerran saari, ottakaamme tarkka vaari kaikista sen mutkista kompassimme johdolla! Meidän täällä ollessamme myrskyissä se ohjatkoon, silmin nähdä saattakoon, mitä salaa aavistamme; ja kun pilvet, laineet luo pimennon, niin neula tuo näyttäköhön meille tyrskyt, kunnes loppuu kaikki myrskyt viimeisellä matkalla kohden kirkkait' taivaita."
Hyvä-huudoin suostuttiin neuvoon; kahta vertaa niin onnekkaampina he eli, elämätä nautiskeli. Työ ja rauha, terveys, ystävyys ja veljeys heidät tällöin yhteen liitti. Laiva uusi toisinaan meren ulapalla kiiti, saapuen taas satamaan levähtämään vaivoistaan liehuvassa lipussaan.
Kerran ilma pimeni, maa ja meri tärisi, tulivuori puhkesi, hirmumyrskyn kohtasi: silloin saari ijäti meren pohjaan uppousi. Veljet yksin laivallaan pelastuu, ja nyt päin pohjaa kompassinsa heitä ohjaa. Toisiin maihin saapuissaan, vaihtavat he vanhan laivan uuteen täydelliseen aivan, joka, toivot täyttäen, heidät isänmaahan kohta aina aavistettuun johtaa, syliin isän armaisen.