Katariina Maununtytär.
On onneton, ken joutuu majastansa, miss' hyve, rauha vain on osanansa, jyrkille huipuille, miss' Onnela on jylhäin ukkospilvein peitossa.
Iloisna juoksin kotilaaksosissa
vaan säikkyin saleissa ma kultaisissa.
Hain, vaan en enää ajan iloisen
viattomuutta löynnyt lapsuuden.
Ol' osa jalo mulla sitä vastaan
lohduttaa puolisona kuningastan',
rauhoittaa häntä, viettää valvoen
ääressä lampun lepons hetkisen.
Mökistä nosti hän mun valtaan kanssaan.
Kallioihin vaihtui hänen purppuransa.
Tyrmässä tu'in häntä kädelläin:
ah, olis haudassakin vieressäin!
Voi! hänestä mun riisti tyly veli:
hän vankeudessaan nyt yksin eli.
Kerjäillä hänen poikans täytyi vaan,
maan päältä tuskin löytäin hautaakaan.
Nyt olen onnen puuskista mä poissa
kuolleiden rauhaisissa asunnoissa.
Tää seutu vielä muistaa kyynelin
mun hyveeni ja kohtalonikin.
Muudan tapaus Atenasta.
Lens pakoon lintunen pois kalasääsken tieltä torille luokse tuomio-istuimen. Sylissä tuomarin se turvaa etsi sieltä. Rukous nöyrä, suru kärsivällinen ja viattomuus sen silmistä raukan hohti. Käteensä tuomari sen sai — sen sydän pohti — hän hengettömäksi sen naurain puristi.
"Pois!" huusi kaikki kansa uhkaavana. "Pois istuimeltasi" huus nyt viisaat, "julmuri! et olla saa sä edes mestaajana".