Pyhimystaru.
Epifanius ol' lempeä, hurskas, vaan ei ahne, ylpeä. Kerran hälle muudan vaimonpuoli lausui itkein: "Puolisoni kuoli; minulla ei leivän palaakaan. Millä keinoin nyt mä kurja saan ensin hautaan vainajan ja sitten jotain suuhun pienten itkevitten?"
Rahansa soi piispa kukkarosta, lausui paljon lohdutusta, josta yksi lause kuului: "Jumalaan turvaava vielä' elää kuoltuaan; nimelt' elävä on sitä vastaan moni, jok' on kuollut oikeastaan". Vaimo juoksi, rahat kourassaan, naurain pois. "Ei hätää ollenkaan", huus hän miehellensä, joka matki kuollutt' eläen. "Pois pian ratki toiseen paikkaan eloon riemuisaan". Mutta mies ei vastaa sanaakaan. Hämmästyin hän miehen ruumiisen koskee — kylmään, jäykkään, kuolleesen.
MIETELMIÄ.
Laulun synty.
Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan vihannat lehdot alta valtamerten pinnan, ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan. Niin laski käsi enkelin upean linnun: sen suu täynnä taivaallista metosta taivaan ruususista. Se lensi maihin Eedenin, itsensä piiloon palmuun sulki. Kun rusko päivän kuudennen himmensi tähtiseppelen, niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki. Tuon Eeva kuuli unissaan ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma, hän kuunteli sit' yhä vaan, kohotti vihdoin ääntä omaa, lempensä lauloi armahalleen; yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen. Ja paratiisin linnun — niin tuon vieraan nimi vielä yhä — se laulu saattoi hurmoksiin: siin' on sen oma sointu pyhä, jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. — Ei laula enää koskaan lintu tuo, vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen suloisen lahjan taivahaisen, mi taivaan kuoriin hälle sijan suo. Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää ja yhä taivahalle liitää, on hiijaisnakin kuva tuo laulusta, joka turhuudesta, maan huolista ja murehesta sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.
Maailman valkeus.
"Hämärään nyt peittyy salo: Piilee suuri maailman valo taakse vuoren mahdikkaan. Unissa vain muuta maata näemme; emme nähdä saata aurinkoa piilossaan.
Muinoin aaltoon korkealta peilasi se taivahalta jumalaiset kasvonsa; ja sen säteet purppuraiset hohtaa vielä loistavaiset tuolla idän vuorilla".
Täten tuumi efemääri — illan laps, mi eli, hääri jonkun himmin tunnin vaan —, aiottuaan tunturille; mutta matka pitkä sille: raukes ruohoon huokaamaan.