Tuli yö, ja tuhansia tähtösiä tuikkivia taivaalla hän huomasi. "Jumalat!" hän kunnioittain huus — mut moninaisuus voittain hänen näköns eksytti,
"Ken tuo suuri tuolta tullee?
Kas, kuin sieluun, mieleen mulle
riemua sen tulo toi!
Aurinko, min unhotimme,
lauhkeasti silmihimme
loistat: katsella sua voi".
Kuu se oli, vaan sen valo oli päivän. Samoin jalo Isä Pojass' ilmaikse. Valo valosta! Yön vallan poistit. Isän kaikkivallan Sinussa me näemme.
Nuo kaksi ovat yksi.
Zeus vain mietti, ja Pallas — kah! — hänen päästähän astui joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo. Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja — viisauskin. Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain. Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan; Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois! Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla; tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on: varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää. Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks. Toistaan kärsiä! — miete ja tunto? Viisaus, lempi? Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on. Viisastelu on toinen, vain himo toinen on noista. Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks: tuo on Uraania, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti, kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin. Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa kruunaiskin; nimi sill' oikea — uskonto on.
Ajan kolme tytärtä.
Kolmest' ensin sisaresta keskimmäistä rakastin. Pienestä jo pahasesta usein häntä suutelin.
Mäntä vastaan useasti
juoksin, kättä puristin;
itkeissäni katkerasti,
hänen syliins uinahdin.
Herätessäin poistui huoli:
kukan rungosta hän soi,
missä päiväss' yksi kuoli,
vaan mi toisen sijaan toi.
Nuorukaisna mielestäni
kukka näytti halvaks vaan,
itse oiva ystäväni
köyhemmäksi suloiltaan.