Virheit' etsin hipiästä
silmin mikroskooppisin.
Kun hän nauroi — vähät tästä;
kun hän suri, toruilin.
Hän huus: "Kiittämätön parka!
halveksithan Nykyistä;
(Tuo sen nimi) — mene, karkaa!
mua vielä kaipaat sä".
Siskon nuorimman luo tästä
siirryin, sitä rakastin.
Sitä esti näkemästä
lujat seinät luostarin.
Mä sen harsopilven takaa,
joka peitti muodon sen,
luulin — tuosta olin vakaa —:
löydän iki somuuden.
Vaan kun laulavan mä kuulin
immen näkymättömän,
sydämin ja korvin luulin:
taivaan enkeli on hän.
Tulevan — tuo nimi hällä —
suloista nyt soitin vain.
Turhaan! Työlläni sain tällä
syleillä vain soitintain.
Toivo! pyysi puhkeevainen
ruusu hältä pudonnut.
"Turha toivo kaikellainen;
olen kesken vanhennut".
Näin mä huusin toivomatta.
Mutta uuden ystävän
löysin aivan arvaamatta,
talvella kun tuli hän.
Vanhin ajan tyttäristä,
Entisyys, se nimi sen.
Leski! — mutta lemmikistä
seppel yli harsosen.
Surusta hän ihanana
hymys läpi kyynelten,
kokemukset viisahana
käytti vuotten menneiden.