Hyveen kuori kaunokainen, mailman silmiin paistavainen, mikä Herrasta se on? Kupla, uiva virran vettä, kuori ilman ytimettä, tyhjä kaiku kallion.
Tekisin mä parannusta; pitemmälle aikomusta en vain ehdi milloinkaan. Syntiäni itken sangen — kohta samaan syntiin lankeen: velka kasvaa ainiaan.
Syntini on selvät, julki.
Mikä ajan virtaa kulki,
muuttumatta ijät' on.
Ei vain mitä töin ja kielin
rikoin, vaan myös mitä mielin,
säilyy asti tuomion.
Lapset Aatamin me ihan kaikki synnin velan, vihan alaisia olemme. Herran hylkäämä se suku eikö auttamatta huku, iki kuoloon synny se!
Voiko Herra, joka kauhun tuottaa elementtein pauhuin, niinkin tehden hyvää vaan, voiko tomulle Hän kostaa, iki tuhon sille nostaa, min loi rakkaudestaan?
Heikkous lohduttaa näin koittaa, vaan ei voi sen ääni voittaa ääntä käskyn yhdenkään. Vapaus rikkoa tai kuulla mulla on; siis turhaa luulla: rankaisematta mä jään.
Pyhä! laulaa serafimit, pyhä! pyhä! kerubimit luona Herran istuimen. Paha poistuu, säilyy jalo, missä loistaa Herran valo halki täydellisyyden.
Vastaus.
Kuule! Sana taivahasta, joka kutsuu kuolemasta sinut, kuolon saalihin, lailla kirjan, joka vangin hetkellä jo kuolemankin päästää alta piilunkin.
Kuule, tule riemuiseksi:
Sana syntyi ihmiseksi,
Herran Poika ainoinen
alas astui veljeksemme.
Meitä nyt Hän, vertaisemme,
tahtoo luokseen taivaasen.