MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).
PHAON Sua loukata en tahdo, lapseni. Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä? Sun täytyy mulle kaikki kertoa! Jo pöydässä ma sinut huomasin; sun neitseellinen sulos seurassa niin lempeästi loisti melun läpi. Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä? Et ollut pöydässä, sa palvelit, ja orjattarien ma huomasin sua toveriksi kutsuvan —
MELITTA
Sit' oonkin!
(Kääntyy ja tahtoo lähteä).
PHAON (pidättäen häntä)
Ei vielä!
MELITTA Mitä orjattarelta sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen suo etsiä — (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä) Oi minut luoksenne te ottakaatte, jumalat!
PHAON (käyden häneen kiinni) Ah kuinka sa vapiset. Sa mieles kohota. Vain kädet sitoa voi orjankahle ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa! Oo rauhassa, on Sappho lempeä, ma sanon sanan, ilman lunnaita hän antaa sinut taasen omaisilles.
(Melitta puistaa ääneti päätään).
PHAON Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko sun palavainen kaipuus kotimaahan, jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?
MELITTA
Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!