PHAON
Et tunne sitä?
MELITTA Varhain lapsuudessain sen suojasta oon pois ma riistetty. Sen kukkaset ja laaksot muistossain on vielä, nimensä on unhoittunut. Sen luulen päivännousun puolla olleen, niin oli kaikki siellä valoisaa.
PHAON
Se kaukanako lie?
MELITTA. Ah, kaukana! Siell' oli ympärilläin toiset puut, ja toiset kukat siellä tuoksuivat, sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat ja lempeämpi ihmisien mieli. Ma monen lapsen kesken siellä elin ja vanhus valkokiharainen, ah, hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua; myös toinen mies, niin kaunis, lempeä ja ruskotukka — sinun näköisesi —
PHAON
Sa vaikenet? Tuo mies?
MELITTA.
Hän minua —
PHAON myös hyväeli, niinkö?
(Tarttuen tytön käteen)
MELITTA (hiljaa)
Olin lapsi.
PHAON.
Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi!
(Jättäen hänen kätensä:)
Mut edelleen!