MELITTA Niin meni kaikki hyvin. Mut kerran yöllä huutoon heräsin, jok' kaikui hurjana mun ympärilläin. Niin tuli hoitajatar, tempas minut ja kantoi ulos kamalahan yöhön. Näin talojen ma palavan, ma näin kuin ottelivat miehet, pakenivat ja kaatuivat; niin yksi verihurtta mua lähestyi ja tempas minut, sitten ma kuulin sadatusta, huutoa ja taiston melskettä; kun jällehen ma kaikest' toinnuin, olin laivassa, jok' kiiti tummain syvänteiden yli. Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten näin itkevän, mut mitä kauemmaksi niin tultiin, harvenivat rivinsä. Mont' yötä, päivää kuljettihin niin, ehk' kuukausia. Viimein yksin olin ma noiden hurjain miesten keskellä. Niin saavuttihin rantaan Lesboksen, ma vietiin maihin. Sappho näki mun ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.
PHAON
Sun onko Sapphon luona paha ollut?
MELITTA Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan mun otti, kuivasi mun kyyneleeni, mua hoiti, opetteli rakkaudella; vaikk' katkera ja pikainenkin joskus, on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.
PHAON
Mut isänmaatas et voi unhottaa?
MELITTA Ah, liian kohta sen jo unhoitin! Ma leikeissä ja talon toimissa niin harvoin omiani ajattelin. Vain tuskan, murheen mieltä painaessa mun sydämeeni hiipii kaipaus, ja muisto tuskan-suloisesti mulle taas menneen onnenajan paljastaa. Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas, jok'ainut sana putos tuskaisesti kuin paljahille hermosyille, kun — mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.
Sisältä kuuluu huuto:
Melitta!
PHAON.
Kuule!
MELITTA
Kutsuvat. Ma menen.
(Jättää alotetun seppelen ja kukat).
PHAON
Mit' ompi tässä sulla?