MELITTA
Oi koskaan, koskaan unhottaako voisin!
SAPPHO Kun sitten kohta kuumeen käärmehet sun ympärilläs kiemuroi, Melitta, ken silloin valvoi luonas pitkät yöt, sun pääsi omaa päätään vasten painoi, ja itsens' unhottaen, kuolemalta vain rakast' aarrettansa varjeli ja taistelussaan viimein onnistuikin.
MELITTA Sa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla jost' en ma kiittää saisi sinua.
SAPPHO Ei niin! Sa tänne rinnalleni tullos! Ma tiesin sen, et mieltäin pahoittaa sa tahtoen ja tarkoittaen voisi! Nyt lyököön povi vasten povea ja sisarsilmään silmä syventyköön ja sanat hengitykseen hukkukoon, ja rinnan yhteissoinnut ihanat nyt toinen toisessansa tuntekohon.
MELITTA
Oi Sappho!
SAPPHO
Niin, ma olen erehtynyt.
MELITTA
Mut missä?
SAPPHO
Voisitko? Et voisi! Et!
MELITTA
Mut mitä, valtijatar?
SAPPHO Voisit! — Mene! Nuo turhat vaatteet laske luotasi, noin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset sa ota vaatteet! Koru kirjava tuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä! Ol' ennen puku koruton Melittan, noin monet verhot verhotusta tietää. Pois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois! — Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini sa katso! Miksi maahan silmäs luot? Sa herrattares katsettako pelkäät? Noin ujo äsken aivan et sa ollut, kun Phaon — Haa! sa punastuit! nyt oot sa itses paljastanut, petturi! Sen kiellätkö? En petollista kieltäs vaan noiden poskiesi punaa uskon, jok' kajastust' on siitä liekistä, mi petollisna palaa rinnassasi. Sa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan niin oudosti sa tänään käyttäydyit? Mit' arvelin ma merkiks ujouden, se olikin vain pyydys ilotytön, jok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi? Niin nuori ja niin viekas, kukoistava ja lokaa povessansa kantava? Miks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu? Voi kieles pistää, miks ei sähistäkin? Sa vastaa?