Viides kohtaus.
Sappho. Melitta.
SAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan)
Melitta, sinä!
MELITTA
Mitä, valtijatar?
SAPPHO Vain tässä syömessäkö virtaa veri ja toisilla on jäätä suonissaan? He ovat hänet nähneet, kuullehet, ja ilma, joka häntä ympäröi, on heidän rintojansa vasten lyönyt, ja tyhjä sana: mitä valtijatar? on ensi ääni, jonka heiltä kuulen! Heit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!
(Melitta menee vaieten).
SAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle) Melitta! Mitään etkö sanoa voi, mi mulle iloks oisi, rakas lapsi? Sa hänet näithän, etkö huomannut sa mitään kerrottavan arvoista? Miss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?
(Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).
MELITTA Sa muistat hyvin, mitä usein sanoit, ett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt saa vapahasti heittää katseitaan.
SAPPHO Ja sinä, lapsi, laskit alas silmäs? (Suutelee häntä) Niin oli siis? Sa lapsi, opetus tuo koski vanhempia, vilkkaampia; saa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt. (Häntä silmillään mitaten) Mut katsohan! Kuin olet muuttunut siit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne ma enää. Paljon olet kasvanutkin — (Suutelee häntä uudelleen) Sa rakas olento! Oot oikeassa, mun varoituksein koski myöskin sua! (Nousten) Miks mykkä yhä niin ja pelokas? Et ennen ollut niin. Mit' epäröit? Ei Sappho, valtijatar, luonas oo, vaan Sappho, ystävättäres, Melitta! Ei ylpeys, ei pika vihaisuus ja mit' on pahaa muuta minuss' ollut oo mukanani kotiin palanneet; ne aaltoin helmaan hukuttanut oon kun rinnallansa tänne matkasin. Siin' ompi juuri lemmen taikavoima, se kaiken, mihin koskee, jalostaa kuin aurinko, mi sadepilvetkin voi valonsäteillänsä kullaks muuttaa. Jos katkerilla sanoilla ma koskaan sua olen loukannut, se anteeks suo! Kuin sisaret nyt yhdenvertaisina me hänen rinnallansa eläkäämme, vain rakkautensa eroittamina. Ma tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!