MELITTA
Sit' olethan jo, ain oot ollut myös?
SAPPHO
Jos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa.
Niin paljon saaneelleko riittäis se?
Mit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?
MELITTA
Ken viihtyis ei sun läheisyydessäsi!
SAPPHO
Mit' taidan minä hälle tarjota?
Hän seisoo nuoruutensa voimassa ja elon kaunein kukkeus on hänen, Kuin vastaherännyt hän iloiten ja ihmetellen tuntee voimansa ja siivet auki lyö ja korkeimpaan hän määrään tähtää haukankatsehen. Mik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta, on hänen! Voimakkaan on maailma! — Ja minä! Oi te taivaan jumalat! Te mulle mennyt aika antakaatte! Te jäljet mennehitten kärsimysten ja ilojen mun rinnastani viekää. Mit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt, se olkoon poissa, yksin muistostani! Te suokaa palata mun aikaan, jolloin mull' oli lapsen posket pyöreät, kun arkana ja epäröivin tuntein ma tuorein mielin astuin maailmaan; kun aavistus, ei tieto tuskaisa mun lyyrain kultakieliss' soitteli, kun mulle viel' ol' lempi ihmemaa, niin tuntematon, outo ihmemaa!
(Nojaten Melittan povea vastaan).
MELITTA
Mik' on sun? Sairas ootko valtijatar?
SAPPHO Täss' seison kuilun partaalla, mi hänet ja minut ammottaen eroittaa; nään tuolta kultarannan kutsuvan, sen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —
Voi häntä, jota houkutellehet on varjot mainehen ja kunnian! Kuin ruuhess' ulappata myrskyisää hän soutelee. Ei viherjöitse puu ei nouse laiho eikä kukka siellä, ylt'ympäri vain harmaa äärettömyys. Vain kaukaa rannat vihreät hän näkee ja kumeana aaltoin kuohun läpi hän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet. Jos mielensä hän malttaa, palajaa ja etsii kotivainionsa jälleen, on poissa kevät, ah, ja kukkaset, (Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen) ja kuivat lehdet kahisevat hälle!
MELITTA
Tuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet.