"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan", vastasi Leila. "Sen saavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa se tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat luonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli paljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla keinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää, eivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään fyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa elämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien ruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja sieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin talonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien kanssa. Mutta", jatkoi hän, "kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan kertomusta."
Olin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja tuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, — ehkä unissani. Niin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä. Enkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna leijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja, jota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni toivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en erehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.
Nainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat omituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan pukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja herkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät tunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja kunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.
"Minun elämäni", sanoi Helena, "ei merkinnyt paljoa. Synnyin Pietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli ollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei maan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja opettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista. Haaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä, näin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden sankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä henkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen hajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen, keuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne luokseen."
Hänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni myötätunnolla. — "Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi ollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle apua?"
"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin hautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu", vastasi hän. "Pieni osa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi riittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja terveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat runojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. — Mutta jättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman karmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia ansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni tyytyväinen."
Hänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se todella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten taivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka tuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli siellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma olla vain uni?
Eikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin? Eikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se tuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?
Helena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän katkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän minulle sanoen:
"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi tiedät, etten minäkään ole harhakuva."