"Olen Teodoruksen famulus", vastasi vieras, "tai pikemmin hänen oppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen, koska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa."
Pidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. — Vieras tarjoutui näyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka esityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä esineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut olivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka herätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.
"Tämä kaappi", vastasi munkki, "sisältää eräitä suitsutuspulvereita, joiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä."
"Onko se mahdollista", huudahdin. "Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen kirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään."
"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä", vastasi munkki. "Maahenget ovat ihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja maahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on jättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä ihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita kaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia, emmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät tulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta tekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja aallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa tekemisissä."
"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä", huudahdin. "Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan kertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat nähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan ihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta alaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen kauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan. Heitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan heidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka lumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni saatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala, Halicore cetacea. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää ihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot ja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?"
"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni", vastasi munkki. "Halicore on kala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä, jotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy ihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat melkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia. Eräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä voivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle. Kerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon eli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät teologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan perkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen kauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan hänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa luotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen löydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin kauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan niiden olevan hyvin mustasukkaisia."
Kuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi haluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä suitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen kuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon lisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen tuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti sumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät vielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä ei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli tavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan päinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta tiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli ruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään itseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini ja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin pinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin aaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli täysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan väriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja liekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta hyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen välisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan aivan selvästi Adamspeakin. — En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta, josta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön valossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin vapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin oma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen välillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin kevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin uida aalloilla.
Kuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui ihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan laulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa uimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo olennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme kaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs, joka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele ohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He neuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat aivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli soinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat. Huomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan minun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.
He kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta linnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi koralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä koristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään kuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa, mutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani minäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta kaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja nyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen aaltokiharoistaan. "Tule", kuiskaa hän. "Mitään pahaa ei sinulle tapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua." — Hän levittää ihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja hänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma käy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä aaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on täyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.