VI.
LOPPU
Kertomukseeni on vain hyvin vähän enää lisättävää. Heräsin ja avatessani silmäni olin sammalvuoteella mahtavan petäjän varjossa, johon nähtävästi olin nukahtanut. Aurinko oli vielä korkealla läntisellä taivaalla. Korkealla ilmassa kaarteli kaksi korppikotkaa tehden pitkiä kierroksia ja niiden huudoissa luulin uudelleen tuntevani nymfikuningattaren äänen. Toisella puolen laaksoa kuohui vielä vesiputous vaahtoavana ja ilmaan suihkuva vesi putosi alas sammalpeitteeseen maahan.
"Oi", huudahdin suruissani. "Oliko kaikki, minkä näin, vain unta? Oliko kaikki, mikä näytti niin todelliselta, vain arvojeni harhaa? Miksi en kuollut kuningattaren syliin, jotta siten olisin pelastunut tästä kauheasta heräämisen hetkestä." Noustessani lankesi katseeni valkoiselle liljannupulle takkini napinreijässä. Uskoin tuskin silmiäni ja luulin olevani aivohäiriön vallassa. Kosketin liljaa. Se ei hävinnyt, vaan oli yhtä todellinen kuin maa, jolla seisoin. Se kuului erääseen kasviluokkaan, joka ei kasva näillä kylmillä leveysasteilla, vaan on kotoisin lämpimimmistä maista. Muistin kullan ja pistin käteni taskuun. Siellä oli muutamien hopearahojen joukossa loistavan puhdas kultakimpale. Mutta pienet rubiinihelmet olivat karisseet pois. Palautin mieleeni tuon kallisarvoisen kirjan, mutta tunsin samassa käyttäytyneeni sangen sopimattomasti Teodoruksen mentyä pois. Olin ilman lupaa tarkastanut hänen laboratorionsa ja olin langennut hänen famuluksensa kiusauksiin.
Kuljin melkein lentämällä vuorta alas kylään vievää tietä pitkin. En välittänyt ihanasta näköalasta, en nähnyt vuorenhuippuja, joita laskeva aurinko kultasi, en kuullut hiljaista virran kohinaa. Tuli pimeä ja täysikuu nousi yli kukkuloiden, samanlainen kuin se, jonka muutamia tunteja sitten olin nähnyt Indian valtameressä. Laskin aikaeron Saksan ja Ceylonin välillä ja huomasin, että todella olin voinut nähdä kuutamon Bengalin lahdessa auringon loistaessa alpeilla.
Tulin O:n, enkä huomannut kylän asukasten ihmetteleviä katseita. He pitivät minua varmaankin mielipuolena juostessani hurjasti pitkin katuja. Tulin matkustajakotiin ja juoksin portaita ylös omaan huoneeseeni. Astuessani sinne näin pöydällä tuon arvokkaan kirjan: "Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosenkreuziläisten salaiset merkit". Ensimäiselle sivulle olivat seuraavat sanat lyijykynällä kirjoitetut:
'Ystäväni! Valitan, että niin äkkiä jätit meidät, enkä voi nyt kutsua sinua uudelleen käymään luonamme. Sen, joka tahtoo elää rauhan laaksossa, täytyy olla kyllin voimakkaan vastustamaan kaikkia kiusauksia, yksin vesikuningattarenkin kuiskeita. Tutki tätä kirjaa käytännöllisesti. Tee kehä neliöksi. Hävitä metallit, puhdista ne kaikista huonoista aineksista. Kun tässä onnistut, niin tapaamme toisemme uudelleen. Olen luonasi, kun minua tarvitset.
Veljellisin terveisin
Teodorus.'
Voi ymmärtää, etten väsymyksestäni huolimatta malttanut mennä aikaiseen levolle. Kävelin vielä kauan aikaa edestakaisin huoneessani ja ajattelin tämän päivän merkillisiä tapahtumia. Koetin löytää rajan näkyväisen ja näkymättömän, ulkokohtaisen ja sisäkohtaisen, unen ja todellisuuden välillä ja huomasin, ettei rajoja olekaan. Kaikki nimitykset ovat suhteellisia, eivätkä riipu ulkokohtaisilta tai sisäkohtaisilta näyttävien asioiden luonnosta, vaan omasta luonnostamme. Toisessa olotilassa näyttävät meistä jotkut asiat todellisilta, toiset harhakuvilta, toisessa tilassa taas se, mikä mielestämme ennen oli todellista, nyt on unta. Ehkä koko maallinen elämämme lopuksi ei olekaan muuta kuin harhaa.
Kuljeskellessani huoneen ympäri kiintyi silmäni isännän raamattuun seinähyllyllä. Teki mieleni avata se umpimähkään ja katsoa, mitä sillä oli sanottavaa. Tein sen ja silmäni kiintyivät apostoli Paavalin toisen Korintilaiskirjeen kahdenteentoista lukuun, jossa sanotaan: