Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin, levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet. Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa. Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.
Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä. Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine, punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla. Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana, salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa, kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat itseään kuolleitten ydinvoimalla.
Näillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli kevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien lomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä rinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa ja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle punaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat vuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja kattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien rakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan katoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne syöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat päässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja muodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien voiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.
Jonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja lähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta vesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen kirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin paikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva auringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi se korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas pieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä kimallellen auringossa.
Tässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa. Joskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden hävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli kokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin tavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla kasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden ja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.
Jalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi suuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät auringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa. Siellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin pitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja silmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko liekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi kallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous kaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas laaksoon jokeen yhtyäkseen.
Kauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä tutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset olennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He viittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa hopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa soi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät maahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen yläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas päästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin nopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne korkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan yhtyessään jokeen.
Mistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme "kuolleille kappaleille" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme onnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa? Minkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten yhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme elimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys, joka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko personallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin olemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen elämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle itselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen ruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin on asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla tajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen itsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme siinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista riippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten, kun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun mielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja näemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme myöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä olleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme siitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon taivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun tajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se kykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen elintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa olleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan, tunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti kuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on palannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista näkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi todistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä kuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan, että voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan mitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla ja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima ole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka aiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme aineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai millä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin ollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin ajatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea kuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme näkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.
Luonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet näyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput elämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin ajattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine harrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme totuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja jokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän henkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon sekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka tarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita kehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme tuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita nimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri hullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä elää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta toiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan omaa itseämme — olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla, toimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan "tapa"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.
Olisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä muille? — Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta rakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat edellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista ja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen olemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän maailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet jäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme, että aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja kun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat vastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä aatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen ilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän elämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa heidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. — Aatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne heijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja säilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua ja niitä hyväkseen käyttää.