Mikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo elävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö, joka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset kunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon itsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan itsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin eläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden eläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen, kemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä silloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta riippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus, joka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman henkeä, ilman henkistä älyä?

Miettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus. Olin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut huomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan vieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan kretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa. Olin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta keskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä: "Mitä haluatte?"

Leveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, — kääpiö hän varmaankin oli — ja hän vastasi: "Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen luoksensa." — Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin, että kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut odottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: "Kuka on Mestarisi?" — Hänen vastauksensa kuului: "Imperaattori." — Sitä sanaa lausuessa näytti älyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui osoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa, epäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin vielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen imperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain irvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. — Päätin lopuksi kuitenkin seurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. —

Kretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon saavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein taaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus tutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. — Hän ei ollut kolmea jalkaa pitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea takki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P. Augustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin suurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot, pienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä riippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä väristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti melkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän lahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä löytänyt.

II.

TEOSOFINEN LUOSTARI

Seurasin kaameaa opastani ja tulimme pian taas polulle, joka kulki pitkin joenuomaa. Vesi virtasi rauhallisena valkoisten piikivien peittämän pohjan yli ja sen mataluus osoitti, että olimme lähellä lähteitä.

Kulkiessamme tuota salaperäistä vuorta kohti näyttivät sen kiviseinät nousevan kohtisuorasti maasta, eikä missään näkynyt kohtaa, mihin muu olento, kuin lintu, olisi voinut astua. Mutta kun lähestyimme sitä, havaitsin seinässä halkeaman, joka avautui sisäänpäin kuin rotko tai tunneli. Astuessani siihen huomasin heti, että se kulki mahtavan kiviseinän halki ja vei meidät toisella puolella olevaan laaksoon. Muutamilla askeleilla pääsimme tunnelin toiseen päähän ja huuliltani pääsi riemun ja ihmetyksen huudahdus nähdessäni kaiken sen kauneuden, joka silmieni eteen levisi.

Edessäni oli saavuttamattomien vuorenhuippujen ympäröimä laakso. Ja tähän laaksoon olivat luonto ja taito yhteisvoimin luoneet ylimaallista kauneutta. Se avautui kuin ääretön ulappa silmieni eteen ja sulkeutui taas taustassa jonkinlaisena amfiteatterina. Maan peitti lyhyt, viheriä ruoho ja vaahterapuut. Kaikkialla näkyi metsiä ja lehtoja, järviä ja pieniä puroja. Keskellä maisemaa kohosi ylevä vuorenhuippu korkealle avaruuden eetteriin. Siihen oli muodostunut notko, jonka yläpuolella riippui kallionkielekkeitä. Alle jäi ontto paikka kuin mahtavan aallon pohjaksi, jonka maagillinen sana oli kiveksi kironnut. — Kiviseinät laskeutuivat voimakkaasti vedetyin piirtein kohti alempana olevaa äyrästä ja nousivat sitten taas jyrkkinä mahtavaan korkeuteen. — Tämän ylevän kauneuden näkeminen hämmästytti minua kovasti. Oppaanikin näkyi ymmärtävän yllätykseni, sillä hän seisahtui ja hymyili iloissaan peittämättömästä ihmetyksestäni. — Ympäröivä hiljaisuus olisi ollut täydellinen, ellei sitä olisi häirinnyt pienen putouksen kohina vähän matkan päässä vasemmalla. Se juoksi jyrkän rinteen yli ja kuvastui laskiessaan juoksevana hopealankana tummanharmaata kalliota vastaan. Putouksen yksitoikkoinen kohina juhlallisen hiljaisuuden vastakohtana tuntui ajanvirran tuohinalta ijäisyyden valtakunnassa. Tunsin toisen maailman kuin sen, missä tähän asti olin elänyt, laskeutuvan luokseni. Ilma tuntui puhtaammalta, valo eetterimäiseltä, ruoho viheriäisemmältä kuin tunnelin toisella puolen. Tunsin olevani rauhan laaksossa, autuuden ja tyytyväisyyden paratiisissa.

Korkealla huipulla näin eräänlaisen palatsin, linnoituksen tai luostarin ja lähemmäksi tultuani huomasin sen olevan kivestä tehdyn lujan rakennuksen. Sen korkeat muurit kohosivat ympäröivien puiden latvojen yläpuolelle ja jonkinlainen temppelinkupu peitti katon. Rakennuksen ulkoseinät olivat tiiviisti yhteenliitetyt, muoto oli suorakulmainen, eikä näyttänyt olevan minkään erikoisen rakennustyylin mukaan pystytetty. Sitä koristi monet akkunat, pienet tornit, parvekkeet ja verannat.