"Kyllä, herra!" oli vastaus. "Kyllä moni irstainen varsa minun on heittänyt tanterelle, mutta kyllä sen lopulta tein kesyksi."
"Nouseppa siis selkään ja jää tänne niin kauaksi viereeni."
Miehuullisesti nousi Rietrikki hänelle jätetyn kauniin, tulisen hevoisen selkään, ohjasi sitä vakaalla kädellä, kun alussa tahtoi ponnistella, ja katseli nyt tarkasti päälikön sivulla sotamelskeen pitkitystä.
Vielä taisteltiin alinomaa vaihtelevalla menestyksellä ilman päätteellistä seurausta. Itävaltalaisten keskuus piti vielä paikkansa järkähtämättömällä urhoollisuudella eikä yhtä urheain preussialaisten rykymenttien ponnistus tainnut heitä paikailtaan ajaa. Sen lisäksi lähetti vihollinen vielä yhtä päätä yhden rykymentin toisen perästä tuleen, kun sitä vastaan preussialaisten koko päävoima jo monta tuntia oli taistellut, mitään apua saamatta.
"Varmaankin on ratsuväen nyt jo aika käydä tappeluhun, joll'emme tahdo tulla häviölle," sanoi päällikkö tulisesti.
"Lähteös nyt poikani matkalle, ja näytäppä että käytät itses miehen tavalla, muuten piru sinun elävältä syököön! — Marsch!"
"Ilman sapelitako herra?" kysyi Rietrikki. "Entä jos täytyy hakata?"
"Niin, oikein! Minua ilahuttaa että myöskin sitä ajattelet… Lainatkaa hänelle sapelinne, majuori Ktutzov! Luulen ett'ei poika sitä häväise. Ja kuuleppa, Rietrikki, et saa tappelu-tannerta jättää, ennenkuin olen enemmän ehtinyt kanssasi puhella. Ymmärrätkös sitä? Vanhempasi tahdon myös nähdä. Ja nyt, Jumalan nimeen! hyvästi!"
Sanomattomalla mielellä viittasi päälikkö kädellään jäähyväisiksi ja kunnioittavan, sotatieteellisen honnöörin tehtyä riensi Rietrikki irstaisen hevoisensa selässä kentän yli ja minuutin takaa oli hän ehtinyt sinne, missä ratsuväki odotti hänen johtoansa. Hän lähti kohta kenraali Klewitz'in tykö, jolle muutamalla sanalla antoi tiedon, että marssi kohta alkaisi.
"Vaan oletteko myös vakaa asiastanne, poikani?" kysyi epäilevästi vanha harmaapää kenraali. "Ajatteleppas, että kaikkein meidän menestyksemme ja vielä enemmänkin tulee sen päälle kuinkas näytät tien."