"Kuka on sinulle sanonut että äkkinäinen karkaus vihollisen selkään päättää tappelun?" kysyi hän viimein.
"Voi kummaa," sanoi Rietrikki, "sen sanoo paljas järki ja sen ohessa olen vakaa asiasta, sillä vanha enoni, joka kauan on palvellut suurta, rakasta kuningastamme, on suostunut esitykseeni."
"Niin, niin, esitys on hyvä!" sanoi päällikkö ystävällisesti, "olisi jo tehtynäkin, joll'ei olisi melkein mahdotonta päästä tuon kirotun suon läpi; sekä hevoinen että mies vaipuvat ruoppaan."
"Jos tahdotte antaa minun johtaa marssia" huusi Rietrikki innokkaasti, "niin annan pääni, joll'emme puolen tunnin takaa ole vihollisen takana."
Päällikkö katseli taas nuorukaista ja tarkasteli häntä pää-laesta aina varpaasen innokkailla silmillänsä.
"Oletko jo ollut sotapalveluksessa?" kysyi hän sitten äkkiä.
"En vielä," vastasi Rietrikki alakuloisella katsannolla.
"Voi toki, tahtoisin mielelläni sotia suuren kuninkaamme edestä, mutta vanhempani eivät suvaitse. Eikä siis käy laatuun; sillä jos'ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänelle ei käy ikinä hyvin!"
"Noh! Noh! kyllä vielä neuvo keksitään," sanoi päällikkö ja taputti Rietrikkiä olkapäälle. "Nyt tahdon kuitenkin sinun antaa näyttää rykymentille tien. Adjutant Redern, astukaa alas; jättäkää hevosenne tälle pojalle. Majuori Ziethen! teidän on vieminen käskyni kenraali Klewitz'ille, että hän puolella ratsuväellä nyt kohta lähtee tänne ahon vasemmalle puolelle, toinen puoli jääköön paikalleen jalkaväelle suojelukseksi."
"Nyt marsch!" Sitten taas kääntyi hän Rietrikkiä päin, kysyen:
"Taidatko ratsastaa."