"Eno", huusi äkkiä Rietrikki, jonka posket ja silmät punottivat sotahalusta, "miks'ei Preusialainen ratsuväki riennä suon läpi ahon takapuolella ja karkaa vihollisen selkään? Tuokiossa saattaisi murhaavan batterin äänettömiksi ja heittäisi vihollisten koko keskikohdan nurin, jolla jo edestäpäinkin on niin voimallista karkausta vastustaminen. En voi ymmärtää kuink'ei päällikömme tottunut silmä huomaa tätä seikkaa!"
"Tietysti ovat sitä jo koettaneet ennen," vastasi ukko järkevästi, "vaan ei lie onnistunut, sillä vaikeata on päästä suon läpi, ja ainoastaan muutamia ihmisiä on näillä tienoilla, jotka sen tarkemmin tuntevat. Mutta myönnän kyllä, poikaseni, että, jos esityksesi toteentuisi, niin tappelu varmaan puolen tunnin takaa päättyisi eduksemme."
"Eno! mun täytyy kohta lähteä ja puhua päälikölle siitä!" huusi Rietrikki levottomalla innolla. "Katsoppa vain, nyt alkaa myöskin jalkaväkemme peräytyä! Totisesti, joll'ei neuvokasta keinoa keksitä, niin päivä meikäläisiltä on mennyt hukkaan!"
"Jää tänne, sanon minä! Eläkä koetakkaan liikkua paikastasi!" sanoi eno, aina eteenpäin silmäillen kenttää. "Äitisi on käskenyt minun pitää sinusta vaarin."
Vaan, ennenkuin ukko oli puheensa lopettanut ja ehtinyt katsoa taakseen, juoksi Rietrikki jo täydessä vauhdissa mäenkukkulaa alas ja riensi suoraan erään ratsuväki-osaston tykö, joka seisoi toisella kukkulalla. Täällä luuli itse päälikön olevan, joka johti koko tappelun, eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin Rietrikki sai tietää kuka oikea päällikkö oli. Tämä istui liikkumatta hevosensa selässä, joka oli uljas hiirikko; katsellen kiiltävin silmin tappelu-kentälle päin antoi hän silloin tällöin suullisesti käskyjä käskyläisilleen, jotka silloin kauhealla vauhdilla kiiruhtivat kentän ylitse ja kohta, kuin olivat ehtineet asianomaiselle käskyn-haltialle esittää päällikön antamat käskyt, nähtiin joka kerta uudet liikunnot ja temput, jotka joko matkaan saattivat erinäisen seurauksen tahi kumminkin antoivat uuden vauhdin sodan menolle. Rietrikkimme joka oli paljon hengästynyt äkkisestä juoksustaan, hengähti ensin vähän aikaa ja tarkasteli sillä välin päällikköä tarkemmin. Hän istui liikkumatonna korkean hiirikkonsa selässä ja vaatepukunsa ei ollut likimäärinkään niin loistava, kuin kenraaliensa ja apulaistensa, jotka kunnioituksella odottivat käskyjänsä. Toki kiilsi iso tähti rinnalla, ja koko olentonsa, koko katsantonsa ilmoittivat hänen syntyneen sotapäälliköksi. Hän näytti joksikin vanhalta. Vartensa oli hoikka ja vähäsen käykässä, kasvonsa, jotka kuvasivat hänen nerokkaan sielunsa, olivat syvissä rypyissä ja näyttivät vähäsen tuikeilta, vaan suurista sinisistä silmistään kiilsi vielä nuoruuden into, ja niin tulinen ja läpikäyvä oli silmä-iskunsa, että Rietrikki oikein pelästyi, kun äkkiä huomasi sen häntä tarkastelevan.
"Kuka olet?" kysyi päällikkö nuorukaista lyhykäisesti ja tuimasti.
"Mitä sinun on asiaa?"
Rietrikki rohkeni kohta astua päällikön eteen, otti kunnioituksella lakin päästänsä ja sanoi: "Herra sotamarsalkki tai kuka lienette, tahdon ainoastaan esitellä teille jotakin.
"Puhuppa siis, mutta lyhykäisesti! Näetsä, ett'ei minulla ole paljon aikaa."
Lyhykäisesti, niinkuin sotapäällikkö käski, kertoi Rietrikki nyt mitä oli nähnyt mäenkukkulalta ja koetti taivuttaa häntä lähettämään osaston ratsuväkeä suon läpi vihollisen selkään.
Nähtävällä kummastuksella katseli päällikkö kaunista, vilkasta nuorukaista halvassa liinatakissaan, sieppasi liivitaskustaan nuuskitoosan ja nuuskasi kerta toisen jälkeen, minuutissa sanaakaan virkkamatta.