"Nyt olette yksipäisyydellänne matkaan saattaneet kummallisia asioita", sanoi hän kerran. "Tahdotte kernaasti pitää pojan hengissä ja luulette sen käyvän paraiten laatuun siten, että salaatte hänen vihollisen hauleilta. Vaan mitä olette sen kanssa voittaneet? Ettekö näe että poika laihtuu? Kauaa ei hän enää kestä ja sanon teille että, joll'ei täällä pian tapahdu muutosta asiassa, niin tulette katkerasti katumaan yksipäisyyttänne. Jos olisitte kohta antaneet hänen mennä vanhan Rietrikin tykö, niinkuin toivoi, niin olisi hän nyt terve ja raitis ja kentiesi upsieri; sillä sen varmaankin luulen, että hän tulee mainioksi, niinkuin aina olen sanonut. Siis käännäittää nyt toisaalle, hyvät ystävät, ja antakaa hänen mennä; vielä on aika, mutta vuoden ja päivän takaa varmaan on myöhäistä!"
Äiti itki ja epäili mitä päättäisi asiassa, sillä kuinka hyvänsä päätti, oli aina edessään kauhia näkö. Mutta isä piti kiini entisestä tahdostaan ja sanoi: "pojan täytyy jäädä kotiin! Halunsa sota-ammattiin ja sotamies-elämään kyllä autauu, kun tulee vanhemmaksi ja järkevämmäksi. Ja senlaisesta halusta ei kukaan ihminen vielä ole kuollut; ihmeellistä olisi, jos Rietrikkimme olisi ensimmäinen jolle niin sattuisi. Siinä asiassa taidatte olla murheetonna. Kuitenkin poika jää kotiin, niinkuin olen sanonut; ja nyt loppu!"
Vanha eno virkki pari sanaa harmista, pisti piippuunsa ja sytytti sen, kävi pellolle ja alkoi savuja vetämään, niinkuin tahtoisi peittää koko maailman tupakkasavuun. Ukko Hammer, joka akkunan läpi näki, kuinka vuoveri murisi, ymmärsi siitä hyvin, kuinka vihastunut hän oli, vaan siitä ei huolinut; ei aikonut hiuskarvaakaan peräytyä siitä, minkä oli kerta sanonut, vaikka vanha sotilas joka päivä polttaisi naulan tupakkaa. — Sillä välin sai Rietrikki enolta tarkkaan tietää mitä isä oli virkannut. Hän huokahti, tuli aina hiljemmäksi ja surullisemmaksi, vaan ei ollenkaan valittanut, eikä sanallakaan suruansa ilmiantanut, jota olisi taittu pitää sielunsa korkeimman toimen ilmoittajana. Hän vaarinotti vakaasti ja tarkasti käskyn: sinun pitää isääsi ja äitiäs kunnioittaman! — ja siihen luki myöskin totteliaisuuden. Koetti siis aina syvemmäksi sydämeensä vaivuttaa halunsa. Kokonansa toki ei onnistunut, sillä kunnian ja maineen toivo oli aivan voimallinen sisässään, vaan taisi toki jossakussa määrässä rakastetun äitinsä silmiltä salata sydämensä surun ja myöskin tämä asia oli hänestä voitto, jot'ei ollut halveksiminen ja joka toden takaa oli hänelle joksikuksi turvaksi ja rauhaksi.
Semmoisten tapausten alla sattui 1757 vuoden syksy ja talvikuukaudet; ja Schlesiaan, joka tähän asti joksikin oli ollut rauhoitettu sekamelskeistä, marssi Preussialaisia ja Itävaltalaisia rykymentejä toinen toisensa jälkeen. Näytti niinkuin tulisi tapahtumaan joku päätappelu. Niin tapahtui eräänä päivänä marraskuussa, että Rietrikki varhain aamulla ryntäsi sisälle vanhempiensa tykö ja kertoi melkein äänetönnä, että toisella puolen kukkuloita oli kuullut kaukaa kanoonain jyskettä. Ukko Hammer ei ollenkaan uskonut, sillä ei tiennyt, että sotamelske nyt oli muuttanut niin liki koti kyläänsä, mutta Rietrikki väitti kiveen kovaan, ett'ei ollut erehtynyt ja eno, joka pojan ensi sanoja virkkaessa oli kiiruhtanut ulos asiasta selkoa saamaan ja joka nyt palasi, teki kohta asiassa päätteen.
"Että kuninkaamme on joutunut tappeluun vihollisiensa kanssa, on epäilemätön asia," sanoi hän, "toki lienee ainoastaan kahakka eikä päätappelu, sillä semmoseksi on kanoonan jyske aivan heikko. Tahtoisin, Rietrikki, että tekisimme niin, että näkisimme tappelun likemmältä."
Juuri näissä sanoissa ilmestyi Rietrikin salainen toivo, ja epäilyksettä oli hän valmis enoansa seuraamaan. Murheellinen äiti kyllä oli asiata vastaan, vaan isä kohta suostui, ja kuiskasi eukolle korvaan, että paras keino poikaa sotahalustaan lääkitä oli juuri antaa hänen likemältä katsoa sodan hirmuja. "Annappa hänen omin silmin nähdä", sanoi hän, "kuinka verisellä kentällä niin sanoakseni hirmuinen arpaheitto heitetään ihmisten hengistä; annappa hänen nähdä, kuinka rivittäin kuolleina kaatuuvat ja kuinka haavoitetut turhaan apua pyytävät, niin sota-unennäkönsä kyllä haihtuvat, niinkuin sumu ja poika istuu mielellä kotona vanhempiensa tykönä. Annappa hänen mennä, vaimoseni! Kyllä saa muuta nähdä, kuin iloiset sotaleikit, joita pojat laskevat kotona kylässä."
Semmoisia syitä vastaan äitellä ei ollut mitään sanomista; pyysi ainoastaan veljeänsä pitää tarkkaa vaaria Rietrikistänsä, ja antoi sitten kummankin Herran nimessä lähteä matkalle.
Miehuullisesti matkusti nyt Rietrikki enonsa sivulla sotakentälle päin; sydämensä sykki taajempaan, kun kuuli jonku kanoonapamauksen ja tuskamaisesti pelkäsi koko metelin loppuvaksi, ennenkuin pääsivät perille.
"Sen puolesta voit olla murhetonna, poikaseni", vastasi ukko kylmäverisesti. "Tunnen joksikin tappelukentän, jossa tappelevat ja paikka on niin sopimaton, ett'ei tappelu juuri äkkiä pääty. Päästyämme kukkuloille, jossa on hyvä näköala, taidamme kohta tarkkaan saada tietoa kuinka asiain laita on."
Niin pikaisesti, kuin sotavanhuksen puujalan tähden mahdollinen oli, käytiin kukkulalta kukkulalle, siksi, kuin seisoivat sen päällä joka oli likinnä tappelukenttää. Hengästyneinä pitkän vaivaloisen marssin jälestä, silmäilivät he nyt, tutkien, kedon yli; siellä kamppaili kaksi väkevää armeijaa, Itävaltalainen ja Preussialainen, toistensa kanssa. Paljon eroavaisista vaatepuvuista taittiin helposti eroittaa sotivat riitapuolet ja ei kauaa viipynytkään ennenkuin Rietrikki tarkalla näöllään ja enon antamilla tiedoilla jo oli tutustunut sodan käynnin kanssa. Siellä ja täällä jyskivät patterit vihollista vastaan ja peittivät ajottain osan tappelukenttää kruutipilviin, jotka raittiit tuulipuuskat taas hajottivat. Tuolla marssi taaja osasto Preussialaista jalkaväkeä vihollisen keskikohtaa vastaan, vaan kova kiväärinvalkea pysäytti sen, ja koko linjaa myöden ammuttiin ehtimiseen järkähtämättömiä Itävaltalaisia vastaan. Ehtimiseen jyski kanoonatuli ja kuulat lensivät molemmin puolin kuoleman ennustajina. Monta sqvadroonaa ratsuväkeä lähetettiin Preussialaisille rykymenteille avuksi auttamaan päälle-ryntämisessä, vaan salaman pikaisuudella heittäytyi muutama Unkarilainen ratsuväki-rykymentti ensimmäisten eteen ja siitä syntyi tappelu, jossa välistäin yksi, välistäin toinen oli voitolla. Viimein Preussilainen ratsuväki peräytyi hyvässä järjestyksessä, suojeltuina battereiltansa, niin että Itävaltalaiset eivät uskaltaneet heitä seurata, ell'eivät tahtoisi tulla karteschi-tulelta ammutuiksi, ja jalkaväen oli nyt sotiminen varsin avutta.