"Minulla on jotain sinulle sanomista," jatkoi eno, kun Rietrikki oli ääneti, ja takin hiallansa hoksaamatonna pyyhki kyyneleen silmästänsä; "Jos olisin siassasi, niin panisin sänttini kokoon, ottaisin mukaan äyrit, jotka olen koonnut ja mitä muuta olen saanut enoltani ja sitten lähtisin keskellä yötä kylästä ja rientäisin suoraan Preussin armeijan tykö. Ymmärrätkö, Rietrikki; niin tekisin siassasi; jok'ei tahdo kuulla, sen täytyy tuntea, näytäppä nyt isällesi ja äitillesi että olet täysi mies ja varsin hyvästi taidat olla oma herrasi ja hallita itseäsi."
Pari minuuttia kiilsivät Rietrikin silmät tavattomalla kiillolla ja rohkeudella, kun eno esitteli hänelle pa'eta, asia, jota itse monta kertaa oli miettinyt; mutta pian sammui taas tämä sattumuksen kipinä, kun järkensä sai vallan tämän pahan tunnon yli.
"Ei eno," sanoi hän vakuudella, "semmoista surua en ai'o tehdä vanhemmilleni että salaa jättäisin huoneensa, että oikein pakenisin ja tahtoansa vastaan rientäisin kuninkaan lippujan alle. Se ei tuottaisi minulle siunausta; päin vastoin, pahatekoni oma-tunto seuraisi minua joka askeleella, ja niinkuin silloin olisin huono lapsi, niin minusta myöskin tulisi huono sotamies. Ei, eno, jok'ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänestä kääntää Herra pois kasvonsa, eikä hänelle käy ikinä hyvin, ei tässä eikä tulevassa maailmassa".
Näitä sanoja vastaan ukolla ei ollut mitään sanomista. Muutaman silmänräpäyksen katsasti kummastuneena nuorukaista, tarttui sitten käteensä ja sanoi epäilevällä katsannolla: "Rietrikki, kun kaikkia mietitään, niin sinulla on kaikessa totta ja olet viisaampi kuin minä, vanha enosi, joka olen maailmaa niin paljon koetellut. Toden totta luulen että sinusta tulisi yhtä hyvä saarnaaja kuin sinusta on tuleva hyvä sotamies; sillä sanat juoksevat suustasi niinkuin olisit niitä jo ennen miettinyt. Sen ohessa ole murheeton, ei auta itkeä ja porata poikaseni, kun tulee aika tulee myöskin neuvoa, ja aikaa on vielä kyllä; sota on nykyään alkanut ja niin totisesti kuin nimeni on Konrad, tulee sinusta lopulta toki sotamies!" Rietrikki antoi kernaasti lepyttää itseänsä, varsinkin kun hänen järkevä päänsä ja puhdas sydämensä auttoivat häntä voittamaan kaikkia tuskia, jotka alussa olivat sortaneet ja uhanneet kokonansa voittaa hänen. Hän jutteli vielä kotvasen enon kanssa Itävaltalaisista, Venäläisistä ja muista kansoista, joidenka kanssa juuri Rietrikki oli sodassa ja riemuitsi, kun ukko yksipuolisessa innossaan pahasti sokasi heitä kaikkia ja katsoi heitä huonoiksi, pelkääviksi kansoiksi, joita vanha Rietrikki kyllä tiesi kurittaa.
"Mutta katsos Preusialaiset," jatkoi vanha sotilas kiiltävin silmin, "ovat toisellaisia miehiä; eivät pelkää itse piruakaan. On toki niidenkin joukossa jokuu pelkuri, mutta ydin on hyvä, ja kun vanha Rietrikki käskee: eteenpäin marsikaat, silloin minulla olisi halu nähdä, mikä rykmentti tekisi vasta-rintaa meidän sotilaille. Niin, niin Rietrikki saathan vielä kerta itsekin nähdä kuinka asia on, ja muista silloin sanojani, eikö minulla ole oikeus! Vaan käykäämme nyt täältä, aurinko laskee ja äidillä on varmaan ehtoollinen valmiina, emme saa antaa hänen odottaa aivan kauvaa, muuten luulee meidän kummankin lähteneen tiehemme ja nyt paraillaan marsivan armeijan tykö."
Ukko nauroi hyvämielisesti, ja Rietrikki nousi tanterelta auttaaksensa enoa, jonka puujalan tähden oli vaikea nousta omin voimin. Sitten kävivät ääneti kukkulaa myöten alas, kylän läpi kotiin, missä heitä odotettiin tuskalla, etenkin äidin puolelta. Ääneti kävivät pöydälle, joka jo oli valmiina ja söivät ehtoollisensa, sanaakaan virkkamatta sodasta tai Rietrikin turhista toiveista. Viime-mainittu oli erittäin äänetöin, ja meni aikasemmin, kuin tavallisesti makuulle. Sydämmensä oli niin täynä, että pelkäsi sen viimein tulvaavan, ja sentähden tahtoi hän kernaimmin yksinäisydessä mietiskellä vähässä kammarissaan. — Äiti katsahti murheellisesti hänen peräänsä, ja isä sanoi epäilevällä katsannolla: "pelkään saavamme kuulla jotain ikävätä pojasta; niin erikummaisena, kuin hän tänäpänä on ollut, en ole ikänä häntä nähnyt".
Vanha sotilas korotti olkapäitään ja virkki puoleksi kuuluvalla äänellä: "oma syynne! miks'ette anna hänen saada pitää tahtoansa, vaan pidätätte häntä väkisin. Hän tosiaan ei ole luotu kaikkina päivinänsä kiinitettäväksi maa-tilkkaan, jonka päällä on syntynyt. Vaan odottakaa vain! kyllä Herra tietää minkä tekee! — Jos hän tahtoo auttaa Rietrikin määrän päähän, niin ette taida sitä estää! — Hyvää yötä!"
Konrad nousi ylös ja käydä nilkutti kammariinsa. Myöskin vanhemmat menivät levolle; vaan kauvan viipyi ennenkuin äiti nukkui, sillä ei tainnut olla poikansa päälle ajattelematta, ja siitä että hänen innollinen halunsa ei tainnut tulla täytetyksi teki hänelle niin pahaa, että vuodatti katkerat kyynelet. Kernaasti olisi antanut hänen lähteä joll'eivät katkera eron hetki, pitkä poissa-olonsa ja sodan uhkaavat vaarallisuudet ja hirmut olisi häntä pelättäneet. Niin äitillinen lempeys soti kovan sodan, siksi että viimein hellä uni muutamaksi tunniksi saattoi unohdukseen kaikki tuskat ja katkeruudet.
V.
Talven alussa lensi sanoma niistä voitoista, joita suuri Preusian kuningas Rietrikki Lowositsin ja Pirnan tykönä oli hankkinut itselleen vihollistensa yli. — Koko Zettwit'zin kylä vastaanotti ilolla tämän sanoman ja ainoastaan Rietrikki oli murheellinen, kun ei ollut olluna muassa, ja kun kätensä ei saanut olla kuninkaalle avuksi. Vaaleana ja äänetönnä käyskenteli hän ympäri, ja vaikk'ei sanaakaan virkannut surustaan tai salaisista toiveistaan, taisi toki itsekuki perheessä nähdä päältään että oli alinomaisessa surussa. Seuraavan kevään ja kesän toimitti hän niinkuin tavallisesti askareitansa, vaikk'ei samalla ahkeruudella kuin ennen; ajatuksensa eivät olleet työssä, vaan lensivät yltä ympäri ja työskentelivät varsin toisten asiain kanssa, kuin kyntämisen, kylvämisen ja sadon kanssa. Kasvonsa tuli aina vaaleammaksi, ruumiinsa laihemmaksi ja voimattomammaksi ja selkiästi näkyi että joku salainen mato närhi elämänsä sisimpää juurta. Äiti hoksasi sen kauheudella, mutta kuu Rietrikki ei sanaakaan virkannut siitä mitä tapahtui sydämessään, niin myöskin hän oli ääneti, niinkuin olisi pelännyt että ainoa sana taitaisi herättää Rietrikin sydämessä salatun kipinän täyteen liekkiin. Myöskin isä ei virkkannut, vaan vanha eno piti usein, kun Rietrikki ei ollut lässä, heille kovat rangaistus-saarnat.