"Sinulla on oikein, isäni," sanoi hän surullisesti, vaan vakaalla äänellä. "Elämäni uhraan sinulle ja äitilleni enkä ikinä jätä teitä." Viimesiä sanoja sanoessaan, lankesi äänensä ja tuska tuli hänelle suureksi. Kiiruusti riensi hän ulos vapaasen ilmaan, meni syvälle metsään ja ilmoitti sille surunsa ja turhat toivonsa.
Eno Konrad surkutteli häntä ja sanoi kotvasen takaa: "Poika suree itsensä kuoliaaksi, hyvät ystävät, joll'ette anna hänen mennä, minne sielunsa halajaa. Hän on syntynyt sotamieheksi, sanon teille, ja myötään kadutte, jos väkisin pidätätte häntä kotona."
"Mutta, veikkoseni!" huusi äiti tuskalla, "kuinkas taidat meitä siitä moittia, että tahdomme pitää ainoan lapsemme hengissä?"
"Pitää hengissä," virkki Konrad suutuksissa. "Kuinka puhut! Lähetättekös hänen suoraan manalaan, jos annatte hänen mennä sotapalvelukseen? Jos kaikki kuulat sattuisivat, niin isoon aikaan ei olisi ollut sotamiehiä."
"Mutta sanon toki, ett'ei hän pääse pois!" sanoi ukko Hammer vakavasti ja tarkkaan. "Jos isänmaa olisi hädässä, niin puhuisin toisella tavalla, sillä Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle kernaasti uhraamme rakkaimmankin, kuin meillä on. Vaan nykyään kuninkaamme on hyvillä jaloilla eikä puutu sotamiehiä, jotka sotivat edestänsä; siis ei enää sanaakaan asiasta. Vanhemmilleen ja heidän menestykselle on poika enemmän tarpeesen, kuin kuninkaalle, jok'ei tarvitse häntä. Ja nyt loppu!"
Nämät sanat nostivat kovan painon hellän äidin sydämestä ja hän hengitti keveämmin. Mutta vanha Konrad, joka sielusta ja sydämestä oli ollut sotamies, pudisti suuttuneena harmaata päätään, pisti piippuunsa ja katosi ulos ovesta sanaa sanomatta. Hän läksi istumaan lehtimajaan, ajatteli pitkän ajan itsekseen, puhalti suuria savupilviä ilmaan, nauroi välisti itsekseen, jonka jälkeen otsansa rypistyi ja hän puhui itsekseen kaikellaisia ymmärtämättömiä sanoja.
"Sotamies hänestä sittenkin tulee," sanoi hän viimein, lyöden maata puujalallaan. "Olisi hauska nähdä, kuka häntä siitä estää. Mutta mihinkä poika nyt on joutunut? Varmaankin on mennyt metsään. Ilma on kaunis ja matka ei erittäin pitkä; ei lie haitaksi, että minäkin vähäsen liikun."
Ukko nousi, kopisti piipun, pisti sen taskuun ja läksi matkalle. Kylässä kysellen, oliko joku nähnyt Rietrikin, sai tietää hänen menneen metsään päin.
"Kyllä hänen siellä tapaan," aatteli sotavanhus ja käydä nilkutti lähimmäisen kukkulan tykö. Sinne tultuansa pykäsi kuulustelemaan. Syvä huokaus sattui korvaansa; hän käänsi itsensä oikealle pensastoa kohden, ja katsoppa, siellä makasi Rietrikki puun alla ja oli niin vaipunut ajatuksiin, ettei hoksannut enon läsnäoloa, ennenkuin tämä pudisti olkapäätä ja sanoi: "Älä ole yksinkertainen, rakas Rietrikki! Ei mikään puu putoa ensi lyönnillä, ja joka kohta jättää kaiken toivon, kun vastatuuli puhaltaa silmiinsä, se ei ikinä joudu määränpäähän."
"Vaan, rakas eno, kaikki toivoni on kadonnut," sanoi Rietrikki murheellisena. "Olet kuullut, mitä isä sanoi. Silloin kun hän puhuu niin tarkkaan ja painavasti, niin on kaikki järkähtämätön tahtonsa, eikä kukaan ihminen maailmassa taida hänen tahtoansa muuttaa. Ei eno, mun kanssani on loppu! Jäänen rengiksi kaikkina päivinäni, sen siasta, kun muuten ansaitsisin kunniaa ja mainetta Preussian sotajoukossa."