Niin lausui vanha alaupsieri ja Rietrikistä joka häntä kuulusteli kunnioituksella ihmetellen oli kaikki totta, minkä lausui.
Sillä välin kului taas vuosi, silloin saatiin yht'äkkiä kuulla sanoma, että suuri kuningas Rietrikki aseilla oli valloittanut Sakseni'n maan, ja että suuri sota oli saapuvilla Itävallan keisarinnan, Ranskan kuninkaan ja Venäjän keisarin kanssa. Vanha Rietrikki oli saanut tietää että nämät vallat ynnä Saksen'i oli niin sanoaksi pettäneet ja myyneet hänen, ja sentähden oli hän kohta näyttänyt heille, ett'ei hänen kanssansa käynyt näin leikitellä. Tämä uutinen löi Rietrikin sydämeen niinkuin ukkosen vaaja. Urhoollinen nuorukainen tuli ensiksi vaaleaksi, sitten punaiseksi, ja huomaamatta tuli hän sanoneeksi: "Nyt myöskin minun täytyy mennä joukkoon sotimaan kuninkaani edestä!"
Konrad katseli häntä kiiltävin silmin ja suostui siiheen, vaan äiti tuli ruumiinvaaleaksi, laski kätensä sydämelleen, niinkuin siinä olisi tuntenut tuskaa, ja puhkesi kyyneleisiin, huoaten: "sitä olen jo kauvan pelännyt."
Ukko Hammer oli kuitenkin aivan rauhassa ja sanoi ainoastaan: "Ensiksi meidän on odottaminen, onko kaikki totta, mitä ihmiset sanovat. En vielä sitä usko, sillä kuninkaamme on varovainen, niin ett'ei hän vähäsen asian tähden rupea riitaan koko maailman kanssa".
"Ole ääneti", huusi sitten Rietrikille, joka juuri aukasi suunsa jotain sanoaksensa, "ole ääneti ja älä syyttä saata murhetta äidillesi, ja myöskin sinä vuovari ole ääneti! Tiedän kyllä että olet pojan puolella, mutt'ei hän saa jättää huonettamme, sanon minä, sillä hän on ainoa lapsemme emmekä ole häntä täysikasvuiseksi ruokkineet, viholliselle kanoona ruuaksi."
"Mutta rakas vuovari," virkki Konrad, "jos poika pääsee kenraaliksi, arvaappas siis, minkä suuren kunnian hän on sulle tuova!
"Tyhjää lorua teidän kenraalimietteenne," sanoi suutuksissa ukko Hammer. "Sitä paitsi hänellä on jokapäiväinen ruokansa meillä, ja mitä muuta hän tarvitsee? Älkäät puhuko enää minulle sotatuumistanne!"
"Vaan hyvä isä!" sanoi Rietrikki rukoilevalla äänellä, "ei minulla enää ole ollenkaan lepoa kotona. Urholliset maamieheni sotiivat kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, ja minun, joka olen nuori ja voimallinen, täytyy istua kotona takan ääressä ja käyttää lapiota kiväärin siassa. Minua harmittaa sielussa ja sydämessä, isäni, jos minun ainoastaan kaukana on katseleminen, enkä ollenkaan saa ottaa osaa sotaan ja voittoon!"
"Ja myöskin tulia ammutuksi!…" jatkoi isä vihaisella äänellä. "Vanhenen ja heikonen, Rietrikki," lausui hän tyynemmällä äänellä; "jos kaatuisit sodassa, kuka sitten pitäisi huolta vanhemmistas, jotka sinua ovat kasvattaneet vanhuudensa tu'eksi ja turvaksi. Onko sinulla sydäntä tehdä äidillesi surua ja mieli pahaa ja valmistaa hänen vanhuudellensa vaivaloisuutta ja köyhyyttä; totisesti et silloin enää olisi poikani!"
Rietrikki, jota isän kovat sanat syvästi liikuttivat, seisoi siinä syvimmässä tuskassa. Muuten pulskeat kasvonsa olivat menettäneet elävän värin, kyyneleitä juoksi niitä myöden ja huulensa värisivät liikunnosta. Ei kauvaa toki viipynyt, ennenkuin tointui ja tukahutti sielunsa palavimman toivon, joka kutsui häntä maineen ja urotöiden kentälle.