Hän lupasi tarkkaan toimittaa tehdyt käskyt ja Rietrikki järjesti vähäset soturinsa tiheään joukkoon. "Kumppanit," huusi hän niille niin korkeasti että riitaveljet sen selvään kuulivat, "kumppanit, meidän täytyy yhdistää koko voimamme yhteen paikkaan. Pitäkäät itseänne hyvin koossa, rientäkäät miehuullisesti eteen ja älkäät huoliko, jos kuula tain toinen sattuu teille silmiin. Urhollinen ylenkatsoo vaaran ja voittaa sen, mutta pelkuri, joka sitä pelkää, tulee voitetuksi. Niin pojat! Eteenpäin!"
"Tuopa vasta on aika poika," sanoi eno itsekseen, "puhuttelee sotamiehiänsä, niinkuin itse vanha Rietrikki, kun päätappelusta on kysymys. Hänen täytyy väkisinkin tulla sotilaaksi ja hän nousee nousemistansa, jollei hän ennen aikaansa tule ammutuksi. Katsokaat vain, kuinka hän rientää eteenpäin, ja kuinka miehuullisesti nuo pojat hyppäävät alas hautaan korkeilla hurrahuudoilla! pahuus vieköön, ompa heillä miehuutta kylliksi."
Sota alkoi nyt oikealla vimmalla molemmin puolin. Lumipallot lensivät, kuin rakeet ilman läpi; ryntäjät koettivat voimine nousta vallille, jota Werner ja toverit miehuudella puolustivat. Kohta kun onnistui jollekin päästä ylös, lykättiin hän takaisin ja hän putosi kaivantoon. Rietrikki itse ei päässyt vapaaksi tästä, mutta hän nousi kohta ylös ja huusi viimeisillä voimillaan toisille, ett'eivät antauisi, ennenkuin linna valloitettaisiin. Taas rynnättiin vielä suuremmalla innolla, mutta luutnantti Hans joukkonensa seisoi kaivannon vieressä ja heitti pallon toisensa jälkeen kovasti ahdistettuun linnaan moni "aj" ja "huh" kuului, kun kuulat sattuivat, vaan haavoitettujen parkuminen ei minuutiksikaan hämmentänyt sodan kiivautta. Väkirynnäkkö tuli nyt niin kovaksi, että linnan päällikön täytyi käskeä kaiken väestönsä tekemään vastarintaa ryntäjöille ja jättää toinen sivu ihan puolustuksetta. Juuri tätä Rietrikki oli ennustanut oikean sotapäällikön katsannolla. "Luutnantti Hans, riennä esiin!" huusi hän, niin että kuului koko sotametelin yli, ja katseli mielihyvällä, kuinka alapäällikkönsä kohta uroinensa hyppäsi kaivantoon. Nyt ryntämisen vimma nousi korkeimmalle; Rietrikin koko kolonni riensi yhtä haavaa vimmapäisinä vallia vasten. Piiritettyjen täytyi viimeisillä voimillaan koettaa vastustaa kovaa väkirynnäkköä eivätkä nähneet eikä huolineet muusta vihollisesta, kuin siitä joka likinnä heitä uhkasi. Yht'äkkiä kajahutti heidän selkäinsä takaa korkea sotahuuto. Hämmästyneinä katsoivat taaksensa ja näkivät luutnantti Hansin, joka oli pitänyt vaaria koska tila olisi sopivainen metelin kestäessä, joukkonensa kiertää linnan ympäri ja näkymätönnä astua vallille toiselta puolen, joka oli varsin ilman puolustajoita. Uusien ryntäjien riemuhuuto saattoi kohta saarretuille pelon; heidän äsken niin miehuullisesti sotivat kätensä painuivat alas hermottomina, ja kun pelko pääsi niin pian voitolle, niin itse uskalias päällikkö heitti toivon voitosta.
Kun hän kumppaninsa kanssa seisoi neuvotonna ryntäsi Rietrikki koko rykymäntinsä kanssa viimeisen kerran, hyppäsi rintavarustusten yli ja hätyytti vihollista uudistetulla vimmalla. Ei kukaan heistä kestänyt tätä kaksinkertaista päälleryntäämistä; enimmät pakenivat, Aatu ja muut otettiin vähällä vaivalla vankiksi, mutta Rietrikki Hammer huusi riemuitten: "Linna on meidän!… Vihollinen on voitettu!… Victoria! Victoria!"
"Victoria!" jatkoivat muut pojat ja vahva Konrad, joka sulasta kummastuksesta oli antanut piippunsa sammua, sanoi itsekseen: "semmoinen poika! … sillä lailla hän vihollisen kukisti! … Sen näen selkeästi, ett'ei hänestä taida tulla muuta; sotamies hänestä täytyy tulla, sillä siksi hän on luotu!"
Siitä päivästä asti päätti Konrad miellytellä Rietrikin vanhempia antaa poikansa tulla sotamieheksi. Toki ei käynyt asiaan aivan suoraan, vaan koetti aikaa voittain totuuttaa erittäin hellää äitiä siihen ajatukseen, erota pojastaan, ja käytti sillä välin kaikki tilaisuudet, tehdä sisarensa-pojan tarkkaan tutuksi kaikkein havaintojen kanssa, joita oli koonnut pitkän vaiheellisen sota-elämänsä alla. Sen oheessa täytyi Rietrikin hänen johtonsa alla harjoitella ja oppia kivääriä käyttämään taide-ohjeitten jälkeen; ja poika sai vähässä ajassa semmoisen tottumuksen sotatieteen harjoituksissa, että koska hyvänsä olisi päässyt Preussin Kaartiin. Vaan siihen vanha sotilas ei tyytynyt. Hän oli itse kelpo sotamies, ja vaikka hän, niistä tiedoista huolimatta, joita uutteruudella ja kokemuksella oli koonnut, ei ollut päässyt korkeammalle, kuin alaupsieriksi, niin oli toki oikea mies opettamaan sisarensa poikaa ei ainoastaan käytännöllisissä tempuissa vaan myöskin monessa sotatieteen perusteellisessa haarassa. Niin myöskin tapahtui ja Rietrikki kuulusteli semmoisella vaarinotolla kertoelmiansa ja olikin niin uskollinen oppilas, että Konrad näki monen hetken, jona sai iloita pojan edistymisestä ja hyvästä käyttäimisestä.
Kyläpoikien vähät kahakat jatkettiin, ja monta kertaa sai Rietrikki tilaisuuden käyttää hiljakkain kootut tietonsa. Kun joku sotakeino oli hänelle onnistunnut, niin ei kukaan siitä niin iloinnut kuin vanha enonsa; kävi niinkuin uudesta nuoreksi kelpo sisarensa pojan seurassa, ja tuhat kertaa siunasi sen päivän, jona oli palannut kotiin ja rakastetun sisarensa pojan tykö. Rietrikki puolestaan oli kokonansa enoonsa niin mieltynyt että olisi mennyt tuleen edestänsä.
IV.
Vuosia kului ja poika kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Sotaleikit kylässä olivat la'anneet, ja Rietrikki auttoi isää maaviljellyksessä. Teki työtänsä koko päivän kaikella uskollisuudella, vaan näkyi päältänsä ett'ei koko sielullaan ottanut osaa askareihin. Eno ei ollut millänsäkään, vaan kehoitti häntä kestäväisyyteen ja uskollisuuteen. Mutta illalla jolloin päivän työ oli loppunut, kertoi hän silloin tällöin vielä jotain sotamies-ajoistaan, jota Rietrikki nyt niinkuin ennenkin, suurimmalla vaarinotolla kuulusteli ja huokaili silloin tällöin: "Voi, jos kuitenkin olisin sotamies."
"Hulluuksia Rietrikki!" oli äijällä tapana silloin vastata: "Rauhanajoissa on sotamiehen ammatti ainoastaan laiska elämä eikä kelpaa semmoiselle pojalle, kuin sinä. Vaan, kärsivällisyyttä lapseni. Puhutaan taas kaikellaisista kujeista ja ilkitöistä suurta kuningastamme vastaan, ja saat nähdä ennenkuin tiedämme hiiskaustakaan, niin meillä on sota. Elä toki usko, että toivon sitä; ei, sota on aina enimmille ihmisille vahingoksi; vaan, näeppäs, Rietrikki ennenkuin sallin että, muut korkeat herrat ja keisarit kuningastamme häväisevät tahdon tuhat kertaa kernaammin, että sotii ja hankkii itselleen tarpeellisen kunnioituksen. Sota on aivan pahaa, vaan paljoa haitallisempaa on sekä koko kansakunnalle että yksinäisille tulla sokaistuksi, pelolla alentaa itseän ja suudella sitä kättä joka lyö. Ennen kuolla ja tulla voitetuksi, kuin kärsiä häpeätä ja epäkunniaa!"