Kylän keskellä aukealla paikalla seisoi kolmen suuren ja korkean niinipuun varjossa yksi sen matalimmista huoneista; se ei ollut niinkuin muut komeammat rakennukset katettu punaisilla kattotiilillä vaan ainoasti oljilla, mutt'ei sentähden suinkaan ruma katsella, ja se erinomainen puhtaus, joka huoneen ulkopuolella havaittiin, ei suinkaan vaikuttanut muuta kuin tyytyväisyyttä; kohta kyllä näkyi, että sen asukkaat olivat varattomat, mutta myöskin että siinä huoneessa iloinen ja tasainen tyytyväisyys kävi käsi kädessä puhtauden ja siivollisen köyhyyden kanssa. Seinät olivat ulkopuolelta maalatut vaalean viheriöiksi ja akkunan ruudut puhtaat ja kirkkaat; pienessä, hyvin korjatussa yrttitarhassa oli paljon varsin kauniita ja hyvän hajuisia kukkia ja töllin olkikaton alle olivat pääskyiset tehneet pesiänsä; kaikista hauskin kuitenkin oli katsella asukasten iloisia ja rehellisiä kasvoja.
Asukkaat eivät olleet monilukuiset; niitä oli ainoasti kolme henkeä, isä, äiti ja ainoa poika, jonka vanhemmat suuren ja rakastetun kuninkaansa kunniaksi olivat kutsuneet Rietrik'iksi. Isä Hammer'i elätti perheensä käsitöillä ja pienellä maanviljelyksellä; sillä hänellä oli kaksi tynnyrin alaa peltoa, jonka hän oli esi-isiltänsä perinyt. Navetassa mylvi lihava, sileäkarvainen lehmä, jonka ei suinkaan tarvinnut nälkää nähdä, ja sieltä kuului myös kanojen kaakatus, jotka perheelle eivät ainoasti antaneet munia kototarpeeksi, vaan munimat niin ahkerasti, että äiti Hammer'i lähimmäisessä kaupungissa taisi myydä munia, ynnä voita ja juustoa, josta pieni säästöraha ko'ottiin vaatteisiin j.n.e., sillä mitä muuta raivantoon tarvittiin, se saatiin pellosta ja ryytimaasta.
Tämän pienen perhekunnan jäsenillä oli niin muodoin syytä olla tyytyväiset ja todella olivatkin; he kiittivät sydämellisesti Jumalaa jokapäiväisen leivän edestä, josta eivät koskaan puutetta kärsineet. He eivät kadehtineet rikkaitten yltäkylläisyyttä, vaan tunsivat itsensä kyllin rikkaiksi, sillä he olivat tyytyväiset eivätkä suinkaan muuta tahtoneet.
Kauniina ja selkeänä syyspäivänä istui äiti Hammer'i pienessä puutarhassansa tuvan ulkopuolella ja puhdisti kaalinkeriä, jotka aikoi panna takavarikkoon talveksi. Hän oli jo iäkäs akka, mutta kasvonsa loistivat ilosta nähdessään ruokakasvuin sinä vuona niin hyvin onnistuneen; vaan vielä kauniimmin loistivat kasvonsa, kuin ovi sisä puolelta aukaistiin ja hoikka, punaposkinen poika, rivakkailla askeleilla lähestyi häntä. Se oli Rietrikki, rakas lapsensa, joka sydämestä rakasti vanhempiansa, ja ei koskaan vielä, vaikka jo oli kaksitoistavuotinen, ollut saattanut heille murhetta tottelemattomuudella eli muulla pahuudella. Myös rakastivat vanhemmat häntä erin-omaisesti ja, jos Jumala olisi hänen heiltä ottanut, niin he todella olisivat kuolleet murheesta.
Rietrikki oli erinomaisen suuri ja vahva iäksensä, paksu tummanruskia tukka makasi kiiltävissä suortuvissa hartioillansa, suuret siniset silmänsä loistivat virkkuudesta ja elehteleväisyydestä ja päivettyneet poskensa näyttivät ikuista terveyttä, koko ruumiinsa, puettuna halpaan, suvi-pukuun, todisti ravakkuutta ja erinomaista voimaa, ja hänen olisi kernaasti luullut paria vuotta vanhemmaksi.
"Rakas äiti, saanko nyt mennä?" kysyi hän.
"Mihinkä sitten, Rietrikki?"
"Metsään, äitini! Eikö isä sinulle ole sanonut?"
"Ei sanaakaan! Mitä sinä taas metsässä teet? Etkös mene kouluun?"
"En tänäpänä, äiti, ja sentähden tahtoisin mieluisesti mennä metsään pyytämään sitä mäyrää, jonka olen jälkiä etsinyt."