"Oletkos mäyrän etsinyt?" sanoi akka nauraen. "No, sepä nyt oli! Sentähden kaiketi olet niin useesti viimeisinä päivinä metsään juossut ja tullut niin myöhään kotiin. Tietääkö isä siitä?"
"Tietää, sillä hänelle olen jo jutellut siitä, mutta sinulle en tahtonut ennen sanaakaan virkata, ennenkuin olisin ollut oikein vakaa asiastani; tiesin kyllä että sen piti sinua ilahuttaman. Ajatteles, jos puolipäivän aikana tulen kotiin semmoisella paistilla. Sitte tulet kaiketi iloiseksi!"
"Niin kyllä, ei suinkaan se minua harmittanut," sanoi äiti nauraen. "Istuin juuri ja mietin mistä öljyä saisimme polttaaksemme pitkinä talvi iltoina; siihen olisi mäyrän ihra aivan hyvää. Se on kaiketi lihava? Kuka tiesi et sitä vielä ole nähnytkään?"
"En sitä nähnyt, äiti? Se olisi kummaa. Kuinka sitten tässä seisoisin ja niin vissisti juttelisin siitä! Lihava ja kelpo veikele se onkin, jonka vertaista harvoin nähdään; sen taidat vakaasti uskoa."
"Hyvä, hyvä! Mutta kuinka hänen olet löytänyt?"
"Sen saat kohta kuulla. Niinkuin tiedät menin kahdeksan päivää sitten metsään talvi-syötettä lehmälle tuomaan; oli juuri lauvantai iltapuoli, jonka hyvin muistat. Niitettyäni ja koottuani suuren läjän tulin väsyksiin ja laskin maata suuren tammipuun alle, jossa kasvaa niin pitkiä ja pehmoisia sammalia, että luulin lepääväni parahimmalla vuoteella. Siinä nyt makasin ja kuuntelin peippoa, joka niin kauniisti lauloi lähellä olevaisessa koivussa, mutta kuunnellen ja lonaillen nukuin ja herätessäni oli jo kuu taivahalla ja katseli niin heleästi päälleni lehtien välistä. Se oli niin kaunista ja ihanaa, tiedätkös äiti, etten taitanut olla makaamatta vielä pientä aikaa ja katsella sitä kaunista kuuta puitten oksien välistä. Mutta yht'äkkiä muistin ajan olevan lähteä kotiin ja ai'oin juuri nousta ylös, kun kuulin sohinan ihan vieressäni, niinkuin olisi hirvi eli metsä-vuohi tunkenut pensaston läpitse; sentähden pysyin paikallani vielä vähän aikaa ja olin uutelias tutkimaan, minkälainen luontokappale se olisi.
"Ei kauaa viipynyt, ennenkuin sohina kuului likemmältä ja yhtäkkiä näin kymmenen askeletta itsestäni suuren mäyrän, joka mullosteli maasta juuria. Onnekseni oli sillä nälkä, muutoin olisi viekas peto kyllä minun haistanut. Nyt en liikuttanut jäsentäkään, vaan koska hän oli tullut ihan viereeni, tartuin hiljaa sirppiini sivaltaakseni häntä sillä kuonon yli. Mutta arveles nyt, äiti, kuinka vihastuin, sillä juuri kuin nostin käteni sivaltaakseni häntä, niin kohotti peto päätänsä ja näki minun makaavan pari askeletta hänestä. Olisit nähnyt, kuinka hän säpsähti pel'osta; vaikka kyllä suuttunut, olin kuitenkin naurua täynnä. Se röhötti niinkuin pieni porsas ja hyppäsi vähintäkin viisi askeletta sivulle. Minä nousin ylös niinkuin leimaus ja ajoin häntä takaa, mutta koin pitkän nenän! … vaikka semmoiset pedot muuten ovat niin laiskat ja vitkaiset, katosi hän nyt niinkuin nuoli pensastoon, ja mulle oli mahdotoin löytää jälkiänsä. 'Yhtä hyvä,' sanoin itsekseni, 'kyllä me vielä joskus tulemme yhteen!' — Sitten menin matkaan ja juttelin toisena aamuna isälle, mitä oli tapahtunut."
"'Se mäyrä on sinun pyytäminen,' sanoi isä, 'mutta elä lausu sanaakaan, äidille, ennenkuin olet vissi, ettei peto taida päästä pakoon. Etsi nyt pesä, joka ei suinkaan taida olla kaukana siitä paikasta, jossa hänen ensiksi huomasit ja tunge sitte sinne saakka.'
"Aivan niinkuin isä sanoi, olin jo itsekin aikonut tehdä, sillä olen jo ennenkin mäyrän ottanut kiini.
"Iltapuolella menin taas sinne sitä hakemaan, vaan ei tahtonut onnistua; jäljet kyllä taisin nähdä tammen vierestä ja seurasin niitä erään tappurapensaston tykö, vaan katoisivat kuivien, puusta pudonneitten lehtien joukkoon. 'Vai niin,' ajattelin itsekseni, 'täällä on mun vartominen vielä yksi yö.' Läksin kotiin, puhuin isälleni asiasta, otin mukaan ilta voileipäni ja läksin taas metsään. Aivan orjantappurapensasten vieressä seisoo suuri ja kaunis pyökki niminen puu paksulla ja tuhealla lehtipuvulla. Kiiveten puuhun, laitin sen alimmaisille oksille sopivan istuinsian itselleni ja söin rauhassa voileipäni juuston kanssa. Kohta sen jälkeen tuli pimiä vaan kuu nousi, ja yö oli tavattoman selkeä ja kaunis, valosaa päivää melkein kauneempi, eikä minun ollenkaan ollut ikävä yksinäisessä pesässäni. Olihan toki välisti kauheata kuulla tarhapöllöjen alinomaista vitinää ja huhkajan huhuilemista — mutt'en sentään pelännyt, sillä koulumestarimme on sanonut meille, ett'ei tässä maassa ole vahingollisia petoja eikä myös tontuja; ja sen ohessa on Jumala vakaa vartiamme kaikissa vaaroissa. Ja kun ei mitäkään pelkää, niin sopii oikein iloita ja kummastella kaikkea kaunista ja ihanaa, jota yöllä nähdään ja kuullaan metsässä, jossa kaikki on niin hiljaista ja juhlaista. Vaan kylliksi siitä, mäyrän sain myös nähdä ja seurasin sen jälkiä niin tarkasti, että vaivatta löysin pesän. Ja nyt, äitini, ai'on käydä sinne petoa ottamaan; jo on aika lähteä, jos minun on palaaminen puoliseksi. Tottahan saan lähteä äiti kulta?"