Liborius riemastui tästä turkista, aivan niinkuin hän itse olisi sen saanut. Lempeästi likisti hän katteinin kättä, sanoen: "Jumala teitä palkitkoon, Bertram! Tässä on meillä taas hyvä esimerkki, että vielä löytyy sinisen taivaan alla hyviä ihmisiä. Kuinka tämä nuorukainen on riemuitseva, kun hän saa tietää, että hänen jalo sydämensä, hänen vilpitön, lapsellinen rakkautensa hänen hyvää äitiänsä kohtaan on täysin väärin ymmärretty! Ei ole kuitenkaan yhtä ainoatakaan hyvää tekoa, joka ei myös kanna hyviä hedelmiä!"
"Eikä mitään pahaa, jota ei kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä ennemmin tai myöhemmin rankaise," lisäsi totisesti katteini Bertram. "Liborius, myöskin tuo Elshöft tulee kerran edesvastauksen alaiseksi, jos kohta meidän maalliset tuomarimme eivät voi häntä rangaista! Nyt, Jumalan huomaan, ystävä! Lähettäkäät vaan nuot kapineet vielä tänään laivaan, sillä huomenna aivan varhain lähdemme ankkurista!"
"Onnea ja menestystä matkoillenne, katteini!" vastasi asian-ajaja, ystävällisesti tätä kunnollista merimiestä kätellen. "Lähteköön Jumala teidän avuksenne ja saattakoon hän teitä terveenä takaisin kotiin!"
Molemmat miehet lähtivät nyt eri haaroille, ja monta kuukautta kului, ennenkuin he taas tapasivat toinen toistansa.
KOLMAS LUKU.
Jäähyväiset kodille.
Sillä välin kuin katteini Bertram ja asian-ajaja Liborius pitivät huolta Leon varustamisesta, kiiruhti tämä iloisena joen rannalle, laski venheensä irti paalusta, johon se oli kiinni pantu, tarttui airoihin, ja riensi nopeasti kotiapäin. Vaikka matka kävi myötä virroin, eikä Leo hellittänyt soutamasta, vaan viilletteli vesiä vikevästi ja tasaisesti, alkoi jo päivä iltaantua, ennenkuin hän pääsi perille.
Venheen vieriellessä viheriäisillä aalloilla oli Leo kauvan ja tarkkaan tuumiskellut, ilmoittaisiko hän äidillensä kaikki, mitä oli tapahtunut, vai lähtisikö hän salaa kotoa, ainoastaan Vilholle puhuen aikomuksistaan. Alusta kallistui hän ensimmäiseen tuumaan; mutta kun hän ajatteli, kuinka peräti vaikealta eroominen hänestä tuntuisi hänen hellälle äidillensä, kun hän ajatteli mitä kyyneliä tämä vuodattaisi, millä rukouksilla tämä epäisi häntä hänen päätöksestänsä, kun hän aikoi jättää kodin ja antaa henkensä alttiiksi myrskyiselle valta-merelle ja Pohjan kovalle kylmyydelle, silloin rupesi hän horjumaan päätöksessään, ja katsoi parhaaksi salata häneltä kaikki. Kotiin hän ei saanut, eikä olisi voinutkaan jäädä. Hänen täytyi lähteä pois äitiänsä varten, joka varmaan olisi katkerasti huonettansa kaipaava, jos hänen olisi siitä luopuminen. Lisäksi oli hän jo luvannut tulla laivaan, jota lupausta hän ei enää millään muotoa voinut peruuttaa. Vasta nyt kysyi hän itseltänsä, oliko se oikein, että hän oli näin tehnyt, äidin suostumusta edeltäpäin pyytämättä? Mutta tieto omasta hyvästä aikomuksesta rauhoitti häntä, ja paitsi sitä tiesi hän sangen hyvästi, ett'ei hänen äitinsä olisi pidättänyt häntä, jos hän kerran olisi sanonut itsensä päättäneen panna tuumansa toimeen. Jo kauvan aikaa sitte oli hän oppinut omin neuvoin menettelemään. Äiti oli aina myöntynyt kaikkiin, mitä hän teki, josta syystä hän ei nytkään epäillyt, että tämä suostuisi tähänkin päätökseen, kun vaan kerran lähdön haikea suru oli asettunut. Arvattavaa oli myöskin, ett'ei Leo varsin kauvan viipyisi poissa. Ennen Joulun-iltaa kenties laiva jo palaisi, ja täysin määrin tulisivat he silloin palkituiksi eron ikävyydestä ja huolista.
Leo ei siis ensinkään katunut päätöstänsä, vaan mitä enemmän hän läheni kotiansa, sitä paremmaksi hän katsoi, vasta lähdettyään, Vilhon kautta ilmoittaa äidille, mitä hän oli rakkaudesta häntä kohtaan tehnyt.
Kun hän astui huoneesen, istuivat äiti ja Vilho pöydän ääressä, palavan lampun valossa verkkoja parsien. Tämä kaunis hiljaisen perhe-elämän kuva kävi Leon sydämelle, ja hänen mielensä synkistyi, kun hän itsekseen sanoi: "tämä ilta on isoksi aikaa oleva viimeinen, jona sinä saat istua heidän vieressään." Ankara, tuima viha syntyi hänen sydämessään sitä miestä vastaan, jonka pohjaton kullan-himo pakoitti häntä lähtemään tämän pikkuisen perheen helmoista ulos maailmaan, kenties kovaan kuolemaankin. Mutta pian haihtui hänen vihansa, ja jonkunlainen jalo ylpeys saattoi hänen sydämensä keveämmin tykkimään, vuodattaessaan sitä vakuutusta häneen, että hän aina olisi valmis ilolla kärsimään kaikki äitinsä rauhaa ja onnea varten. Tämä tieto antoi myöskin hänelle voimaa astua iloisen-näköisenä sisään huoneesen. Äitiänsä, joka huolestuneena ja alakuloisena katseli häntä, lohdutti hän sanoen: "Älä sure, meidän vainojamme ilkeät juonet eivät voi enää meitä vahingoittaa." Veljensä Vilhon kättä pusertaen, istuutui hän tämän ja äidin väliin, ja kertoi kuinka hän oli myynyt kalansa hyvällä hintaa, sekä että tuo kunnollinen asian-ajaja Liborius oli luvannut hänelle toimittaa äidin asiaa niin, ett'ei mitään vahinkoa syntyisi siitä hänelle. Itsestänsä ei Leo puhunut mitään, ja salasi siis että hän seuraavana päivänä aikoi lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle.