Sillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan tahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään saanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä seurata, — vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä, kaunis Neufundlainen koira, — se oli suuri kuin vasikka, väkevä kuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks päästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja iloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin iloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja nuoli hänen kättänsä.
— Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon elukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!
He menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren herransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.
Pieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja kaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä taivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä sammaleilla peitettyä maata — ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen ehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.
Suuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa ei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit, piijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys miellytti, — hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä. Kirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä huomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli aivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä, kunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, — milloin leikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä salaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun, joka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain kileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät, että laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät lehtevämpäin oksien väliin; — milloin ketun, joka häntä luimussa, salaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin joen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet liekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.
Feliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan samalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse hän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren kukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia omistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui. Sultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun juurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.
Feliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan liukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen. Kun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän suurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä mukaansa.
Feliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut lähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta toivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän puoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, — kunnes vesi hänen taas kohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.
Vaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa kuin joku ihminen.
Uskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja kahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja pää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen juoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa kauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin mahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi matalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle maalle.