Täällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi kasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla silmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa henkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä hennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.
— Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin, vaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme kotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule, Sultan!
Feliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena lähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle astumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun pieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks ei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle sillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin, vaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan hänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.
— Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle, joka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko, siksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja palaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.
Sultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa, kuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.
— Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan yli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan, ennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä märissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi menemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua suuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!
Viisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti haukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo. Sultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin tottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.
Tällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet korkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat Feliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli ihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen Sultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä suojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki keskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki kotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.
Suurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan. He ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla hoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin ihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki iloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat ilokyyneleet loistivat.
— Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin innoissanne? kysyi Feliks kummastellen. — Eihän tämä ole ensi kerta, kuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan läpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan tapahtunut?