Sokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta lähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva rauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan joen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli puiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia, saksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.
Feliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein häntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta, vaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta nauttia.
Eräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä seurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa käskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn työhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi tai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun palvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun hän jo olikin lupauksensa unohtanut.
Kreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin oli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa, että kreivi Robert sen huomasi.
— Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta pitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen ilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen luokseni.
Tähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää tarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän istui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet pian peittivät.
Tunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän katseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän astui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän puiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella puolella.
Nyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi. Tultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli erään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista laudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä vähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että se kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle astuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli, meni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille kaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.
— Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä poika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee, niin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi olkoon!
Tämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui hevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.