— Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. — En tahdo väsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna, tulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!
— Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. — Minä rakastan poikaa, niinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta ja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi. Sen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse ystävyys ja hyvyys!
— No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, — me olemme siis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää, kunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja voimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine vehkeineen.
Molemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat siten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä, kreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi. Levollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi huoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista mennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven kiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi sanoen:
— Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää olla varoillamme!
Vanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen, luotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon laadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli paha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän vaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään sitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla Puolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine metsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin Albinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja epäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön, vieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai väkivallalla, pois hengiltä.
Hän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä kiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella Feliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle ylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja Susanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa tutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan ulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin paljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä pitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.
Ei kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa salaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa huoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran koetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia palvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert vastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa uudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi heidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa toimeen.
Huonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä hevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan levollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin kustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla huvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut olivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä huolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta mennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle antaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja, milloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan, milloin linnunpesistä otettuja munia.
Poika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein hän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia sellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei sallinut, — syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi pienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan puistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai Feliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän lahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita ampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha Stein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman käyttämisen kautta, tapahtuisi.