— Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri tänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos hevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne ja jalkanne.
— Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä. — Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi ajatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.
— En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. — Jättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä onnettomuudella ollut pahempia seurauksia.
— Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. — Nyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua tee.
Sen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa, huolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.
— Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, — ei häneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään kuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert itseänsä pettää, — minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin hän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen hän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään, säikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se myöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa, siihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän liiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se silloin olisi myöhäistä!
Näin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan emännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti ovelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi häntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja emännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti huoneenhaltian epäluuloa.
— Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. — Mikä vaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala varjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori herra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken tavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut hänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen sukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi ollut! Tänne paha renttu kutsuttiin — ja nyt hän elää täällä yhtä suuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin olisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin mitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo ihminen on minulle vastenmielinen!
— Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia nyykyttäen päätänsä, — kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle Feliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään vihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi miesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat periä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna, siitä tuumitte?
— Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, — sen olevan velvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina pitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se on minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin, Stein!