— No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?
— Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt se selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.
— Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi karhuntanssittajaan päin.
— Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.
— Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista, sanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti huoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran käsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala taivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, — menkää nyt matkaanne!
Lurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet saattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.
— Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas kahden kesken olivat, — vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän milloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!
Ihminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos karhuntanssittajalla oli oikein tai ei.
VIIDES LUKU.
Kosto.