Noin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää kerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas Voronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta täytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin ansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.
Sangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa taitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka opetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa Feliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä tavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli että karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen valehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa ei tosin siitä saatu.
Kun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä marraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli totiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön ilmoitti.
— Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää minulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on edullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa. Ilolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista vertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle menemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja itse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan. Näin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa, että asialla on kiire.
— Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, — voisinko teidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.
— Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; — vaan en tahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa matkustamaan.
— Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi Feliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki olen valmis.
— No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena saat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman hevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.
Vahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain ratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä vaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa taakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli. Satulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla sapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas oli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä vastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki sellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja mielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.
Näin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein poluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai sysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan matkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla metsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen, sai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän tuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi määrännyt.