— Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi, kreivi vastasi kieltävästi. — Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään, Feliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen luonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?
— Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, — ehkä on pieni aivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä parantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin mahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in vankeusaikaa lyhentämässä!
Siihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:
— Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena. Hän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne rakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme linnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää, isä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi kuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla kulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!
Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen, tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja vanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan leikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja hänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän näköisiksi.
— FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi hän kreivin korvaan. — Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos Feliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän olisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin leikkiinsä kiintynyt.
— Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. — Kiitän kaikesta sydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.
— Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi vanha huoneenhaltia. — Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava ratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo monesti minua ihmetyttänyt.
— Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi. Juurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi serkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen sivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä olisi voinut surullisia seurauksia tulla.
— Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, — eikö mikään muu? mumisi huoneenhaltia totisena. — Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei ollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne luulette.