Reippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin kuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja haisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja tahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä Feliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän kannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan totteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.
Noin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman pakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli sinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean pilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina joka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat voimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa satoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se ikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.
Hämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta; muutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan huomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä kauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen löyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.
Oiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti se juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa. Ei se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa kaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi. Feliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon, ettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta ohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin voivat kiini pitää.
Ja aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka vonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä ja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.
Feliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman jätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli niinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän löytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen vähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen suonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla pelastusta toivomatta.
Hänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo ilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen voimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei se mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan tuntia.
Tosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin juoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi. Feliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky masentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon huuto kuului hänen huuliltansa, — kohta hän huomasi olevansa metsässä, jonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon lunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta juoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen luonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja kuin pienessä majapaikassa.
Hevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn rasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa toivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.
Antaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua eteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai myöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä hänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.